Kun minä vuosia sitten ihan ensimmäisiä kertoja uskalsin edes ajatella eroa, kaiken äidillisen ja ydinperhekeskeisen huoleni lisäksi minun yksi suurista peloistani oli se, jäisinkö ikuisiksi ajoiksi yksin. Mietin, kuinka jämäosastoa olisinkaan sinkkumarkkinoilla, kaikki hyvät miehet jo ”viety” ja muutenkin koin, että kolmekymppisenä äiti-ihmisenä KUKAAN ei KOSKAAN haluaisi suhteeseen kanssani.

Kun vuodet etenivät ja eropäätös tuntui ainoalle oikealle vaihtoehdolle, pelko alkoi hävitä. Tai sanotaanko, ettei se tuntunut enää kovin relevantille huolelle. Olin valmis luopumaan kaikesta romantiikasta, jos vain saisin perusarkeni ja oloni normaaliksi. Itse asiassa aloin jo miettiä, etten tarvitsisi kumppania ollenkaan. Mietin, että päätavoitteeni on asua F:n kanssa ja keskittyä äitityteen. Unohtaa parisuhde, miehet ja kaikki asiaan liittyvä. Elää itselleni ja tyttärelleni. Yksinkertaisesti, onnellisesti.

Ja niinhän minä keväällä aluksi teinkin. Paitsi vaan, että eräänä tylsänä lauantai-iltana avasin Tinderin. Onneksi.

Ennen sinkkuaikaani olin monta kertaa selaillut sinkkukavereideni kanssa heidän Tindereitään ja kuullut hulluja tarinoita sen maailmassa. Muutenkin sinkkuus tuntui vähintäänkin jollekin toisesta planeetasta olevalle vaiheelle, johon en tiennyt, kuinka suhtautua. Jotenkin koko termistä sinkku tuli mieleen Sinkkuelämää-sarja, korkokengät ja cosmopolitanit, ja se nyt kuitenkin oli aika kaukana tennareissa kulkevan ja hernekeittoa torstaisin syövän äiti-ihmisen elämää.

Siinä minä nyt sitten kuitenkin olin. 30-vuotiaana. Sinkkuna. Äitinä.  Tinderissä. Toisaalta iloinen uudesta ja jännittävästä elämänvaiheesta, toisaalta vielä niin rikki, huonovointinen ja oman elämäni palasia keräilevänä, että en edes tiennyt, mitä koko paikasta hain. Vain hainko mitään.

Tuijotin hetken kännykän kuvaruutua ja mietin, onko minusta tähän. Soitin pikkusiskolle ja kysyin Tinder-etiketin ja päätin, että tekisin itselleni kolme sääntöä.

Ensimmäinen: Profiilikuvissa piti olla myös niitä ei-niin-nättejä juhlameikkikuvia. Mietin, että jos läväyttisin kaikista tällätyimmät photot kehiin, mies voisi pettyä live-näkymästä mahdollisilla deiteillä. Se osoittautua ilmeisen hyväksi strategiaksi, koska varmasti 80% miehistä mainitsi jossain vaiheessa, että olivat kiinnittäneet huomion kuvaan, jossa minulla oli kumisaappaat ja vanha villapaita. Taktiikkaa kotikutoisesta minusta oli siis toiminut ikään kuin vahingossa (tässä pienoinen Tinder-vinkki, siskot!)

Toiseksi: En koskaan, koskaan tekisi aloitetta edes Tinderissä. Toteutin tätä taktiikkaa muutaman kuukauden, jonka jälkeen päätin, että 2016 luvun nainen kyllä voi aloittaa keskustelulla : ”Moi!”. Kannatti ja ei kannattanut.

Kolmanneksi: Läväyttäisin esittelytekstiin heti ammattini, oikean ikäni (ei aina Tinderissä niin sanottua), sekä sen, että olisin mutsi. Näin välttäisin urpot. Ja vältinkin.

Tinderöin, juttelin, treffailin ja näin ihmisiä. Se oli välillä hauskaa ja välillä karmeaa. Oli kiusallista, kun piti sanoa, ettei halua nähdä toista enää uudempaa kertaa. Oli kauheaa, kun huomasi itse jarruttelevansa ja olevansa paljon varautuneempi kuin oli luullut. Oli hauskaa tuntea ensitreffejä edeltävä jännitys ja tajuta, että nauraa voi aika monenlaistenkin ihmisten kanssa. Oli kauheaa tuottaa pettymys, särkeä ehkä jopa pieni osanen toisen ihmisen sydämenreunaa tai tajuta, että tunteet ja järki eivät aina kulje käsikädessä. Oli silmiäavaavaa huomata, että kaikilla muillakin oli exiä ja lapsia. Niin ja yhtä vaikea järjestää tapaamisaikoja.

Oli hauska huomata, että Tinder oli jotain ihan muuta kun olin luullut. Kesympää, helpompaa, aidompaa.  Ja ennen kaikkea oli kiinnostavaa havaita, että sinkkuus – varsinkin näin äitinä – oli joidenkin mielestä jopa paheksuttavaa.

…tarina jatkuu huomenna.…

-Karoliina-

farkkupaita, H&M // neule, Ivana Helsinki (saatu) // farkut, BikBok // tennarit, Vans // laukku  // Ivana Helsinki (saatu)