Vuoden 2019 kalenteri. Kultasivuilla!

PC186875.JPG

PC186882.JPG

PC186884.JPG

PC186886.JPG

Mulle vanhanaikainen, paperikalenteri on ihan koko arjen pyörimisen elinehto. Hukkasin kalenterin kerran keväällä ennen meidän häitä (löytyi suolahuoneesta), ja silloin jo työkaverit pääsivät sanomaan ”eikö me olla sanottu monta kertaa, että siirry siihen sähköiseen kalenteriin?”. Olivathan he sanoneet, mutta kun mä en vaan osaa hahmottaa asioita muusta kuin sellaiselta viikkonäkymältä, jonne voin itse kirjoitella käsin.

Mun kalenterit ei koskaan ole mitään hienoja värikoodattuja ja koristeltuja (paitsi ehkä syksyn ekalla työviikolla), vaan ennemminkin sivut saattavat näyttää ulkopuolisen silmään ihan hirveälle söhrylle. Mutta mulle ne toimii. Pitää asiat ja to do -listat järkässä.

Mä merkitsen paperikalenteriin oikeastaan kaiken, mikä viikoissa on olennaista. F:n harrastusasiat ja esimerkiksi koulun ja iltapäiväkerhon erikoisasiat. Tyyliin: ”luistimet mukaan”. Sitten merkitse toki kaikki menot ja sen, mikä päivä teen mitäkin töitä. Mun työpäiväthän oikeastaan jakautuu 3-4 pääasian välillä, joten saatan antaa päivälle jonkin otsikon. Esim. tänään mulla luki ”aamulla blogi, ip Sidoste-kuvaus”.

Kaikkien edellisten lisäksi mä merkitsen kalenteriin nämä mun postausten aiheet. Ihan omat jorinat on merkitty niin, että ympäröin ne laatikolla. Esimerkiksi tänään luki vielä ekstratietona ”kalenteri”. Jos postaus on sen sijaa kaupallinen yhteistyö, laitan sen ympärille yleensä piparireunat. Näin voin heti yhdellä silmäyksellä nähdä, millainen viikko on edessä. Mä suunnittelen postausten aiheet yleensä eteenpäin parin viikon ajalle, mutta käytännössä ne elävät silti koko ajan.

Tästä yllä olevasta vuodatuksesta varmasti huomaa, että kalenteri ei ole mulle mikään vitsin aihe. Siksipä uuden kalenterin osto on aina iso asia. Mun kalenterin tulee olla:

  • A5-kokoinen.
  • kaunis.
  • viikkonäkymä niin, että päivät ovat allekkain. Ei missää nimessä vierekkäin. (Ennen ajattelin juuri toisinpäin, mutta nyt jo useamman vuoden näin).
  • joka viikolle tulee olla muistiinpanotilaa viikkonäkymän kanssa samalla aukeamalla.

Viime vuonna ostin kalenterin Vihkokaupasta, nyt sopiva tarttui mukaan jo syksyllä Turun kirjamessuilta. Chroniclebooksin sininen, kovakantinen kalenteri oli vaan aivan täydellinen. Kuka ihan oikeasti voi vastustaa kalenteria, jossa sivut ovat KULTAA? Sen lisäksi mä rakastan tuota sivunäkymää. Tarkoitus onkin, että nyt uudessa kalenterissa voi erottaa fyysiset menot ja toisaalta esim. työpäivän sisällön eri sivuille. Vasemmalle aion kirjata menot ja menoaikataulut, oikealle työpäivän to do -listan ja postaukset.

Käsi ylös, kuka muu on niin fiilareissa kalentereista? Mä olen ennen kokenut tosi tarpeelliseksi perhekalenterin, mutta jostain syystä emme ole juuri käyttäneet tänä vuonna sitä. Mietinkin, tarvitseeko meidän tilata seinäkalenteria enää ollenkaan ensi vuodeksi.

-Karoliina-

kulttuuri kirjat sisustus

Mistä jäin paitsi ja mitä kaipasin? Tilinteko kotimaisten tekstiilien vuodesta, 1/3

kolmistaan12_nooranäppilä (1).JPG

kolmistaan2_nooranäppilä (1).JPG

kolmistaan5_nooranäppilä (1).JPG

Tuntuu ihan kreisille, että tämä vuosi on ihan pian jo takana. Vaikka periaatteessa vuoden aikana on ehtinyt tapahtua jos jonkinmoista käännettä, tuntuu silti aika uskomattomalle, että nyt jo vietetään vuoden toiseksi viimeistä viikkoa. Vastahan mä vuosi sitten ilmoitin, että vuonna 2018 ostan vain* kotimaisia tekstiilejä ja nyt jo haaste on loppusuoralla.

Kuvittelin silloin, että vuosi tuntuisi todella pitkälle ajalle. Ja vähän jopa pelkäsin, kuinka vaikeaksi elämä menisi tällaisen omaehtoisen haasteeni vuoksi. Nyt kun katson asioita taaksepäin, huomaa, ettei projekti ollut lopulta kovinkaan hankala. Mutta se kyllä opetti moniakin sellaisia asioita, joita en olisi uskonut.

Kokoan tähän ja kahteen muuhun, ennen joulua ilmestyvään postaukseen, omat ajatukseni vuoden tekstiilien suhteen. Samalla kerron, mitä kaikkea ei-kotimaista ostin ja missä kohdissa teki tiukkaa. Lopulta myös kerron, miten vuoden 2018 haaste näkyy tulevaisuudessa.

Kun lähdin tähän projektiin, kuvittelin, että olisin tässä vaiheessa vuotta 2018 hurahtanut täysin kotimaisuuteen niin, etten muuta ikinä haluaisi käyttääkään. Ja totta tietysti onkin, että tietämykseni ja fanitukseni kotimaisista tekstiileistä on lisääntynyt vuoden aikana huimasti. Vaikka kuvittelin ammattini vuoksi tietäväni asioista jo melko paljon, oli yllättävää, kuinka paljon oli brändejä, joista en ollut kuullutkaan. Aina kun iski eteen joku uusi tekstiilitarve, piti kaivella tietoa, kuka mitäkin valmistaa. Enää ei aina riittänyt tämä jo entuudestaan tuttu Uhana Design-Ivana Helsinki-Aarrekid-Marimekko -akseli.

Toisaalta uusiin merkkeihin tutustuminen osoitti sen, että tässä maassa tehdään vielä ihan valtavasti asioita tekstiilien eteen. Täällä suunnitellaan, täällä on yritystoimintaa, täällä ommellaan ja vaikka mitä. Toisaalta. Huomasin, että tekstiileissä on myös aukkokohtia. Kaikkea ei valmisteta suomalaisissa yrityksissä. Ei siis edes suomalaisomisteisissa ulkomailla. Itse jäin kaipaamaan kotimaisia:

  • farkkuja. Siis sellaisia, jotka vastaavat nykypäivän farkkutrendejä, ovat hyvät päällä, eivät jousta liikaa ja jotka voi ostaa tuumakoossa. 
  • yöasuja, jotka eivät ole Marimekko-henkisiä äitipaituleita, mutta eivät kuitenkaan Uhanan 259 euron arvoisia aamutakkeja. Kaipasin jotain kaunista, naisellista, mutta en kuitenkaan sellaista, joihin pitäisi säästää kolmen kuun palkasta. Patricia on lähimpänä tätä, mutta ei aivan sitä, mitä ulkonäöllisesti haluan. Ja ymmärrän tosi hyvin vaikka Uhanan hinnat, ja päivävaatteisiin tuon summan voisin – ja olen monta kertaa voinutkin – laittaa. Yöasuissa hinta tuntuu kuitenkin liian kovalle. (Ehkä ostan Uhana-yökkärin ja pidän sitä myös päivällä.)
  • paksuja leggareita. Mä rakastan käyttää sellaisia todella paksua kangasta olevia leggareita, jotka pitävät koivet ”paketissa” samalla tavalla kuin farkut, mutta jotka ovat käyttömukavuudeltaan yhtä ihanat kuin vaikka kollaripöksyt. Vaikka lukuisat ja lukuisat merkit tekevät ohuesta trikoosta legginsejä naisille, ei yksikään tee (tai ainakaan en tiedä) PAKSUJA legginsejä. Siinä sauma, johon joku firma voisi tarttua!
  • nahkatakkeja. Eipä tosin nahkista joka vuosi(kymmen) tarvitse ostaa, mutta tänä kesänä oli tarve. Onneksi löytyy vielä kotimaisia tekijöitä, mutta tässä vähän sama asia kuin farkuissakin. Ei viitsi laittaa satastolkulla rahaa, jos tuote on sinnepäin. Takeissa ja farkuissa kun ainakin oma maku on aika ehdoton. 
  • kimalleneuleita ja paitoja ja housuja ja sukkia ja pipoja ja pantoja ja ja ja ja ja ja. Mä rrrrrrrakastan glitteriä, paljettia ja kimalletta. Ja vaikka (öhöm) taidankin omistaa melkein jokaisesta Ivanan paljettikuosista jonkin vaatteen, kaipasin esim. kotimaisia kimallelankaneuleita ja kimallepipoja. Kuka tarttuisi tähän?

 

Pääsääntöisesti ostelu, ostamatta jättäminen ja kaupalliset yhteistyöt (tai niistä kieltäytyminen) menivätkin silti aika hyvin. Koska olin antanut itselleni 20% joustovaran ulkomaisten tekstiilien puolelle ja sulkenut esim. denimin pois listasta, oli lopulta kotimaisuudessa pysyminen aika helppoa.

Suurin ero entiseen oli siinä, että osteluni ylipäätään väheni radikaalisti. Jos ennen oli voinut ostaa neulepaidan Henkan alesta kympillä, piti kotimaisen, monen sadan euron arvoista neuletta, todellakin miettiä. Monta kertaa monikin tuote jäi kauppaan, joten kotimaisuus toimi parempana ostolakkona kuin itse ostolakko. Tosin. Sitten kun tein päätöksen ostaa jotain – esimerkiksi tämän takin – tuntui ostos hyvälle varpaissa asti. Kun teot oli harkittuja, pitkäikäisiä ja vastuullisia, hävisi ostomorkkis kokonaan.

Mutta onpa tässä ollut ongelmiakin. Edellisten tuotevajausten lisäksi olen tullut pattitilanteeseen muutamankin kerrankin. Tilanteet ovat olleet tällaisia:

  • Kun asu piti ostaa  jotain yhtä tilannetta varten. Esim. Halloween-naamiaisiin. Silloin olisi tuntunut järjettömälle ostaa kallis vaate ja jättää se sitten kaappiin käyttökelvottomaksi. Myös harvoja naamiasuja edes saa kotimaisina (ja minusta ei ole itse ompelemaan).
  • Sama pätee kausisisustukseen, esimerkiksi joulutyynynpäällisiin, joita käytetään se 3 viikkoa vuodessa. Tuntuu hassulle ostaa tyynyliina 60 eurolla, jos käyttäaika on alle kuukauden. Perustyynynpäällisestä, joita pidetään vuoden ympäri, voisin hinnan kyllä maksaa. 
  • Minun on täytynyt ostaa vaate kokeiluun ilman, että olen sataprosenttisen varma siitä, että tulen käyttämään vaatetta aina. On nimittäin helppo tehdä kalliitakin ostoksia silloin, kun vaate on varma nakki. Musta neule tai nahkarukkaset tuskin voivat mennä pieleen! Mutta mitäs jo haluaa koittaa uutta vaatemallia tai väriä? Itse halusin kokeilla off-shoulder -neuletta ja päädyin lopulta Henkkamaukan yksilöön, koska en ollut lainkaan varma, kannattaisiko tuontyyppiseen paitaan laittaa usea satanen. Kotimaisuus (ja niiden hinnat) ovat siis osin rajoittaneet tyylikokeiluja.
  • Reissusta ostetut vaatteet ovat myös ongelma. Mä olen tykännyt ostaa reissuiltani aina jotain sellaisia vaatteita, joita Suomesta ei saa (ainakaan niin helposti). Se on ollut tyylin kannalta kivaa. Tänä vuonna tein yhden reissutekstiiliostoksen (kolme reissua) ja se oli unkarilaisesta skeittikaupasta ostettu pipo.

 

Tämmöisiä aatoksia! Isketään gallup pystyyn. Mitä arvelette, olivatko 80% tekstiiliostoksista / saaduista tekstiileistäni tänä vuonna kotimaisia? Vastauksen kuulette myöhemmin tällä viikolla. Ja myös sen, mitkä olivatkaan ne tuotteet, jotka pääsivät tänä vuonna mukaani ei-kotimaisuudesta huolimatta.

Kivaa uutta viikkoa!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä // Asu: takki, NEUW (saatu) // mekko, Ivana Helsinki (saatu) // kengät, Vagabond 

* koko haaste kokonaisuudessaan luettavissa täältä. 

muoti trendit vastuullisuus