Luulin käsitelleeni tämän asian jo ajat sitten. Ja sitten se kuitenkin iski. Yllättäen ja täydellä hyökyaallolla.

Silitin eräänä iltana viime kuussa kirppikselle meneviä F:n vanhoja vaatteita. Edessäni oli body. Pinkki ja sellainen, jonka antajan ja antohetken muistin. Sellaisen, jonka hihat tiesin käärineeni, kun pikkuinen F oli vielä vähän liian pikkiriikkinen sen sisään.

Ensin nielaisin vain kurkkuuni kivuneen palan. Sitten itku purskahti viiruiksi vedetyistä silmistä ja puristettujen huulien välistä. Iski haikeus. Iski pelko. Iski suru.
Kun on viisi vuotta säilönyt varastoa täyteen F:lle pieneksi jääneistä vaatteista, on aika tunteellista antaa niiden kaikkien mennä. Pieniä vaatteita täynnä olevan pahvilaatikon mukana kun menee paljon muutakin kuin vaatteita. Siellä menee palanen unelmaa ja elämää.

Toisaalta tuossa hetkessä oli myös paljon helpotusta. Lähettäessäni ne matkaan suljin samalla myös yhden kipeän kohdan. Enää ei tarvinnut miettiä, josko joskus saisi toisen lapsen. Enää ei tarvinnut sovittaa kahden eri tavalla ajattelevan ihmisen toiveita yhteen. Enää ei tarvinnut soimata kroppaa, joka ei vaan toiminut kuten ehkä olisi pitänyt toimia.

Yhden oven – tai tässä tapauksessa pahvilaatikon luukun – sulkiessa avautuu toinen. Tavallaan, pienestä biologisen kellon tikityksestä huolimatta, koko tuleva elämä tuntuu aikamoiselle seikkailulle. Ehkä mulle tulee joskus lapsia, lapsipuolia tai sitten totun olemaan yhden jo aika ison lapsen äiti niin, että sekin voi tuoda elämään vaikka kuinka paljon uusia sävyjä. Jännittävää tämä elämä.

-Karoliina-