Tämä on jo aikamoinen vitsi. Ja tämänkin olen tainnut jo sanoa aikaisemmin. Vitsi. Mun liikuntaura nimittäin.

Hienosti se PT:n ohjauksessa alkoi. Mutta sitten tuli Tallinna ja kuume ja flunssa ja Hankasalmen reissu ja Ilosaari ja mökkeily ja siivousinto ja. Laiskuus.

Nyt olen toden teolla alkanut pohtia, vaadinko itseltäni lopulta liikaa. Että kuinka paljon ihmisen on  oikeasti järkevä asettaa itselleen pakollisia menoja ja tehtäviä. Koska pakoltahan se treenaaminen ja siihen varatut ajat tuntuivat, vaikka kuinka itse liikkuminen olikin (varsinkin pt:n ohjauksessa!) todella, todella hauskaa!

Nautin siis toden teolla siitä rehkimisestä ja kropparääkistä. Ja jälkioloista vasta nautinkin! Mutta siitä, että minulla oli jokin tietty ruoka-aika, treenipäivä tai ruokalaji, en. En todella nauttinut, koska tuntuu näin kahta työtä tekevänä äitinä, että elämässä on muutenkin jo ihan tarpeeksi sääntöjä ja aikatauluja. On F:n ruoka-ajat, pesuajat ja nukkumaanmenoajat. On postausajat ja tapaamisajat. On lukujärjestykset ja neuvola-, optikko- ja allergialääkäriajat. Saunavuoro ja bussiaikataulut. Harvoin on ajat, jolloin ei ole jotain pakollista tai edes semi-pakollista aikaa toimia ajassa.

Olenkin nyt kahden vaiheilla. Oikeasti tiedän, kuinka hyvää liikunta tekee ihmiselle. Ja muistelen myös niitä huippuhauskoja kesäkuun treenejä Heikin kanssa, kun kiroilin ja nauroin yhtäaikaa pinnistellessäni painojen kanssa. Toisaalta mieitin, miksi en päästäisi itseäni edes tässä asiassa vähän vähemmällä. Onko niin vaarallista, jos pidän neljän viikon tauon, ja juoksen sen jälkeen viisi kilometria? Puhtaasta ilosta. Ja sitten seuraavana päivänä, jos huvittaa. Jos ei, en.

Kun oikeasti olisi aika siistiä, jos elämässä – tässä strukturoidussakin – olisi vielä paljon enemmän asioita, joita ei olisi pakko, ja joihin ei olisi määrättyä aikaa.

Muita saman asian kanssa kamppailevia linjoilla?

-Karoliina-

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.