Katselin vähän aikaa sitten Eat Pray Love –leffaa, ja siinä pohdittiin, milloin ihminen on valmis vanhemmaksi. Ja meikäläinen taisikin jumittua tuohon aiheeseen niin, että loput leffasta jäikin lapsi/vanhemmuuspohdintani jalkoihin.

Tavallaan olen sitä mieltä, ettei kukaan ole koskaan valmis vanhemmuuteen. Uskon, että pienen ihmisen syntymä on aina yllättävä ja eriskummallinen tilanne, vaikka olisikin lukenut kymmeniä vanhemmuusoppaita ja tutustunut kaikkiin ratasmalleihin.

Tämän ajatuksen johdattamana me kai F:ääkin aikanamme odotimme. Koska emme tienneet, mitä oli edessä, emme edes yrittäneet valmistautua tulevaan.

Taisimme vaan vetää valmistautumattomuuden vähän liian pitkälle! Ja nyt kun katselen tilannetta melkein viiden vuoden takaa, en edes ymmärrä, kuinka tyhmästi menettelimmekään silloin.

Vaikka F:n tulo maailmaan olikin toivottu ja odotettu, ajattelen nyt niin, että olisimme voineet kyllä käyttää raskausajan vähän paremmin ”hyödyksemme”. Se, missä monet muut lastaan odottavat parit opiskelevat vauvanhoito-oppaita, shoppailevat tarvikkeita ja suunnittelevat vaikkapa imetystä tai nukutusjärjestelyjä etukäteen, me emme tehneet juuri mitään ennakkovalmisteluja. Rattaat otimme ekalta tutulta, joka niitä tarjosi. Imetysrintsikoita en tajunnut ostaa, en pumppua, enkä edes tarpeeksi vaatteita pienelle vauvalle. Sänkykin taidettiin pystyttää asuntoomme vasta viikkoa ennen F:n syntymää.

Perhevalmennuksessakin kävimme yhden kerran. Puoliväliin asti. Ja pötkimme pissatauon aikana valkoisen valheen turvin karkuun. Emme verkostoituneet, emme käyneet tutustumassa synnytyssairaalaan, emme edes lukeneet, minne numeroon tulee soittaa, kun synnytys alkaa.

Siksipä mulla onkin sairaalaanlähtökuvissa neuvolasta saatu kirjanen vieressäni. Tsekkasin sitten siinä kolme tuntia ennen F:n tuloa maailmaan, minne olimmekaan menossa.

Nyt jälkikäteen kirjoitettuna tuo koko kohellus tuntuu jopa ihan nololle. Kuinka saatoimmekaan olla niin edesvastuuttomia ja törppöjä?

En kuitenkaan usko, ettemmekö olisi olleet henkisesti kypsiä vanhemmiksi. Koska kyllä me minun mielestämme olimme sen verran kun lapsettomat 25- ja 31-vuotiaat voivat olla. Uskon kuitenkin, että meidän valmistautumattomuutemme johtui pelosta. Koko F:n odotusajan koko tytön henkiinjääminen oli arvailujen varassa, joten ehkä emme kerta kaikkiaan uskaltaneet iloita, ottaa asioista selvää, valmistautua ja rakentaa pesää. Kai jotenkin alitajuisesti ajattelimme, ettei meillä siinä – epävarmassa tilanteessa – ollut vielä lupa iloita.

No miksi minä nyt haluan tämän asian teille kirjoittaa? No ihan kuulkaas vaan vinkiksi. Jos siis odotat nyt esikoistasi, älä hyvä ihminen tee, kuten me teimme! Valmistaudu! Etsi tietoa ja tee hankintoja! Koska minä uskon, että paremmalla valmistautumisella me olisimme varmasti selvinneet pikkaisen helpommalla F:n ensimmäiset kuukaudet. Jos meillä olisi ollut tietoa ja oikeat tarvikkeet, vähän vertaistukityyppejä samassa tilanteessa ja pakastimessa mikrovalmiita safkoja. Ei olisi tarvinnut mennä pohjamutia myöten.

No nyt tämä asia on tullut tunnustettua. Onko muita, jotka hyppäsivät vanhemmuuteen yhtä köykäisin eväin? Tai uskotteko te edes, että raskausajan valmisteluista on hyötyä vauva-ajan alkuun?

-Karoliina-

P.S. Tämä kännykkäkameralla otettu kuva taitaa olla muuten yksi ainoista, joka musta on otettu raskausaikana. Kertonee ehkä sekin jotain…

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.