Hassua, millainen paradoksi tämä elämä välillä on. Ensin teet töitä kauheasti sen eteen, että saat muutettua rakkaan harrastuksen ihan oikeasti ammatiksi, jolla voi elää. Sitten kun se tapahtuu, tajuat yhä useammin, että juuri sitä itse harrastusta – tässä tapauksessa kirjoittamista – saa lopulta tehdä ihan kauhean vähän. Kun on palaveria, tekniikkaa, laskutusta ja kaikkea muuta sälää, joka mahdollistaa sen, että saa silloin tällöin istua tällä tavalla alas. Iskeä valkoiseen Word-tiedostoon sanoja toisensa perään ja antaa vaan mennä.

Eilen oli takkuinen päivä. Pidin palaverin, sovin huomisen työkeikan juoksevia asioita, kirjoitin sähköposteja, neuvottelin rahasta, kirjasin ylös taulukkoon euroja, hain apurahaa, täytin kalenteria ja tyhjensin to do -listaa. Puoli kolmen aikaan iski kyllästyminen. Tuli sellainen tunne, että tämä kaikki on ihan paskaa. Että onpas kakka työ. Olenpas minä kakka, kun homma ei vaan luista.

Sitten iski ahaa-elämys. Perhana. Mitä jos tekisinkin jotain tosi kivaa? Ja yhtäkkiä se iski tajuntaan. Jos ei pussailua, ruokailua, rakastelua, palmun alla löhöilyä, nauramista ja hyviä keskusteluja lasketa, on kirjoittaminen – tämä juuri käsillä oleva vapaa tekstin tuottaminen – parasta, mitä tiedän. Mähän suorastaan elän ja hengitän sanoja, joita saa iskeä peräjälkeen. Rentoutan itseäni kirjoittamalla. Autan itseäni ymmärtämään itseäni ja muita sillä, että kirjoitan. Tämä kun on mun tapa olla ja elää. Kirjoittaminen on mun tapa myös ajatella. Monesti en osaa ilmaista itseäni selkeästi muuten kuin kirjoittamalla. Varsinkaan, jos kyseessä on vaikea asia.

Mä uskon, että elämässä aika todella usein saavuttaa asioita, jos ne vaan uskaltaa ensin sanoa ääneen. Mä sanonkin nyt siis ääneen (tai siis kirjoitan kaiken kansan nähtäväksi) sen, että tarvitsisin enemmän juuri tätä käsillä olevaa kirjoittamista ja vähän vähemmän hallintoa, juoksevia asioita ja busineksen pyörittämistä. Välillä nimittäin ihan hämärtyy se ajatus, että mitä tässä ollaan oikeasti tekemässä. Mikä on se fokus, miksi tätä tehdään. Ja mikä jotain muuta.

Mä olen jo pitkään harkinnut oman assarin palkkaamista, vaikka ajatus tuntuukin yhtä aikaa pelottavalle. Miten voi luottaa osan omasta työstään – siitä, jolle on antanut nimensä ja naamansa – jonkun toisen käsiin? Ja kuinka koko setti edes käytännössä toimisi?

Isken assariajatuksen harkintamyssyyn. Ja nautin tästä, että sain kirjoittaa. Ihan vaan ilokseni ilman sen suurempia reunaehtoja. Ihanaa ja virkistävää! Joten vastaus otsikkoon. Välillä ilo on kateissa. Mutta kun muistuttaa itseään aina välillä, MIKSI tätä tekee ja MIKSI oma työ on niin siistiä, tarkentuu aina myös fokus oikeaan. Eli siihen iloon. Toisaalta kaipa sekin on aika ok, että välillä työ – se itselle paraskin – tuntuu välillä työlle, eikä vaaleanpunaisella hattaralla tanssahtelulle. 

Mikä sulla on parasta sun töissä? Ja mikä pakollinen paha?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä