Pääsiäisenä se tapahtui. Juoksin lenkin (ok. löntystellen hölkkäsin, mutta kuitenkin) ensimmäisen kerran…ikinä!

Ja totta se on: Vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni liikuinkin paljon, ja ennen F:ää kävin salilla, en koskaan ole pystynyt juoksemaan varmasti kymmentä minuuttia kauempaa. Olen aina ollut sellainen sähäkkä liikkuja. Täysillä 100metriä tai yksi judomatsi ja tanssiesitys, sen jälkeen täysi stoppi. Kestävyyslajeissa aloitin aina liian nopeasti, kyllästyin hitauteen, kirin lisää ja lopulta lopetin kesken rintaan pistäessä niin pirusti.

Ylipäätään ajatus siitä, että voisin kirmailla tuolla lenkkimaastoissa on aina tuntunut jotenkin vastenmieliselle ja saavuttamattomalle. Olen ollut myös  kateellinen lenkkeilijöille. Miten ne siihen pystyvät?

Kun aloitin kuntoremonttini joulun jälkeen, oli tavoitteeni käydä ennen kaikkea vain kuntosalilla. Personal trainerini kyllä ehdotti, että voisin kerran viikossa liikkua – vaikka sitten kävellen – ulkona, mutta todellisuudessa ajatus ei napannut yhtään. Aika ei ollut silloin vielä kypsä!

Mutta pääsiäisenä jokin klikki päässäni napsahti. Moni aikaisemmin tapahtunut asia oli ilmeisesti valmistanut minua muutoksen tältäkin osin: Essi-naapurini, pienen tytön äiti hänkin, oli hehkuttanut pari viikkoa aikaisemmin iltapäiväruokailujemme lomassa lenkkiendorfiineja. Pikkusiskoni Auroora oli löytänyt juoksun viime vuonna, ja minua odotti kaapissa jopa tuliterä juoksuvarustepaketti PUMA:lta. Ei kai enää ollut aika empiä! Piti ryhtyä toimeen.

Ensimmäisen lenkin heitin siskoni kanssa mökkimaastossa. Ilman hänen tsemppaamistaan olisin varmasti luovuttanut homman viiden minuutin kohdalla, mutta niinpä me vaan vetäisimme 40 minuutin hölkkälenkin vain muutamalla kävelyosiolla. ”Nyt hiljennä tahtia, älä luovuta, keskity hengittämiseen”.Vaikka vauhtini oli onneton, ja vatsaanikin pisti, olo siitä, että olin todella pystynyt siihen, oli järisyttävän upea!

Niinpä innostuin niin, että juoksin jo seuraavana päiväni isäni kanssa minilenkin, ja pääsiäisen jälkeen kotona Helsingissäkin on tullut kirmailtua usena kerran viikossa. Olen ollut jopa niin intona, että välillä minun on jopa täytynyt toppuutella itseäni. Ja muistutettava, että salillakin tulee välissä käydä.

Vielä juoksuaikani ja matkani eivät päätä huimaa. Itse asiassa, en edes tiedä mitä metrejä tai kilometrejä tallaan. Ajallisesti teen sellaisia 30-40 minuutin lenkkejä. Ja jos jokin on varma, niin hengästystä ja hikeä kyllä tulee tuloksena. Se riittää minulle, kilometreistä ei vielä niin väliä.

Lupasin teille vuoden alussa, ettei minusta tule urheilu-uskovaista. No ei tulekaan. Mutta kyllä minä nyt tajuan ne kavereiden urheilupäivityksen facebookissa. Endorfiini melkein pakottaa hehkuttamaan fiiliksiä vähän muillekin 😉

Itse ajattelen niin, että vaikka hyvä kunto ja fyysinen hyvä olo lenkistä tuleekin, on tärkein anti liikunnasta minulle kuitenkin henkinen. Kun vetäisimme isäni kanssa lenkillä loppuosan täysillä, tuli sellainen supervapaa ja mahtipontinen olo. Jumankauta! Taidan olla, monen monen vuoden jälkeen, taas oman kroppani herra rouva! Viimeistään nyt raskauden, synnytyksen ja imetyksen runnellut kroppani palautui taas nuoreksi ja voimakkaaksi. Jopa paremmaksi, kuin ennen raskautta. Aika siistiä!

Kertokaapa nyt, saatteko te kiksejä liikunnasta? Onko muita, jotka ovat löytäneet juoksuinnon vasta aikuisiällä?

Ihanaa päivää!

-Karkki-

P.S. Kuvat sieltä ihka ensimmäiseltä lenkiltäni

P.P.S. Kylläpä on muuten lenkkareissa eroja. Tästä myöhemmin lisää 🙂