Pelastakaa mutsit

Iltaa!

20130619-194108.jpg

Olen kirjoittanut blogipostauksia ja printtijuttuja eri lehdille nyt kohta viiden vuoden ajan. Olisi voinut luulla, että tietäisin jo jotain netin maagisesta voimasta, mutta toisin kävi. Olin totaalisen hämmästynyt, kuinka viidessa minuutissa väsätty jutunraakile (ja tämän hutaisukirjoituksen laadusta on, kiitos kyllä, jo huomautettu, joten en tietysti luule itsestäni liikoja) nousi yhtäkkisesti kovan keskustelun ja puinnin kohteeksi.

Kirjoitan varmasti aiheeseen, ja erityisesti sen kommenttilaatiikkon, liittyvistä asioista vielä enemmänkin, mutta ensimmäisen jatkopostauspaikan ansaitsee mielestäni aihe, jonka en tiennyt olevan todellakaan tabu. Naiset ja herrat, olkaa hyvä: Mutsitkin ovat ihmisiä! Ei pyhimyksiä, 24/7 eteenpäin painavia robotteja, vaan ihan sitä samaa ainesosamassaa, mitä ennen äitiytymistäänkin.

Kun päätin kirjoittaa pastissin (tämän sanan hokeminen alkaa jo ihan naurattaa), tai jonkinlaisen erinäkökulmaisen kirjoitelman Veikko Sorvaniemen ”Lastasi saattaa vituttaa” postaukseen, ei tarkoitukseni ollut olla mitenkään radikaali tai ronski. En myöskään yrittänyt kumota Sorvaniemen ajatuksia, saati kopioida sitä omiin nimiini. Ajattelin vain kertoa, kuinka tragikoomisia äidinKIN päivät joskus saattavat olla. Kiukkuisia, täynnä huutoa, itkua ja aikataulujen perässä juoksemista. Sen kirjoittaminen. Ihan julkisesti kaikkien nähtäville, oli kuitenkin monien mielestä kohahduksen arvoinen juttu. Hyvässä ja huonossa.

Toiset kommentoivat, kuinka kirjoitukseni toi heille voimia ja naurunpyrskähdyksiä päivään, toiset taas kokivat, että kirjoitukseni oli sopimaton äidin suusta. He kommentoivat, kuinka ”kermapersevalittajien” ei tulisi saada lapsia. Tai että varmasti olin tyytymätön elämääni, miesvalintaani tai elämäntapaani lapsen kanssa, jos kerran näin tohdin julkisesti kertoa olevani joinakin päivinä kiukkuinen.

Olipa kommenttien takana ajatuksieni kannattaja tai vastustaja, jotainhan tämmöinen viestiryöppy kertoo käsittelemäni aiheen tabu-luonteesta. Äitiä, joka uskaltaa sanoa, että välillä pännii, pidetään sankarina tai toisaalta anti-sankarina. Todellisena räväyttäjänä, tai sitten kelvottomana vanhempana. Herää väkisinkin ajatus, että vedetäänköhän tässä nyt vähän överiksi? Kummissakin leireissä.

Itse ajattelen, ettei äiti ole sen kummempi kansalainen, kuin kukaan muukaan aikuinen ihminen. En koe, että lapsen vierailu kohdussani olisi tehnyt minusta mitenkään pyhää, rauhasieluista henkilöhahmoa, tai että roolini kasvattajana olisi vapauttanut minut kaikista epäaikuismaisista tai negatiivisista ajatuksia. Siksi olenkin aika kummissani, kuin aivan järkevätkin ihmiset sellaista olettavat. Eikö olisi helpompaa olla hieman armollisempi? Itselleen ja muille. Ja myöntää ihan rehdisti, että ihmisiähän tässä ollaan. Että joskus päivä on synkeä, joskus valoisa, ja kaikki tämä – kokonaisuutena – on juurikin sitä elämisen arvoista elämää. Sellainen pieni synninpäästö saattaisi kuulkaas pelastaa aika monen mutsin, ja sitä kautta, perheen elämän.

Sormeni syyhyäisivät tässä postauksen lopussa vetämään kehiin vielä sen perussääntöjen mukaisen käytöskoodikortin, joka velvoittaa äidit aina jokaisen negatiivisen lauseen jälkeen vähän kehumaan elämäänsä, jottei kenellekään – hyvänen aika – jäisi epäselväksi, että hyvinhän täällä menee. Tekisi ihan kauheasti mieli kertoa siitä, että minun perheni on aivan superjengi, Eepi hauskin kumppani ikinä, ja Neiti-F niin pirun fiksu ja pusuteltava, että on vaikea uskoa tämän kaiken onnen olevan aina edes totta. Päätän kuitenkin, että jos se seikka ei kahden vuoden postailuista ole käynyt jo ilmi, en ala asiaa alleviivaamaan. Ja sitä paitsi: Mitä väliä, jos joku saa minusta väärän kuvan? Elämäähän tämä on. Meidän elämääme. Ei niin kauhean vakavaa, veljet ja siskot!

Rok ja Pus

-Karkki-

P.S. Plagiointipuheet välttääkseni, postauksen otsikko viittaa ”Mutsiakin saa(ttaa) vituttaa –postauksen” kommenttilaatikon nimimerkkiin ”Pelastakaa lapset”

Kommentit (23)
  1. Karoliina Sallinen
    25.6.2013, 17:44

    Mummu: Olet aivan oikeassa. V-sanan hokeminen (liikaa) kertoo kielen köyhyydestä,ja ehkä ajattelunkin. Itse mietin kauan,voinko edes kirjoittaa sitä kyseisen postauksen otsikkoon,koska sellainen ei kuulu tapaani kirjoittaa blogia. Sana ja koko kirjoitusmuoto liittyivät kuitenkin niin vahvasti tiettyyn kontekstiin,ja mielestäni kirjoitusasun piti olla siksi tuollainen.

    Raili: ”Mummu” ei ole minun äitini 🙂 Minun äitini on ”mummO” … Hän kyllä lukee,ostaa ja kommentoi livenä kaikki kirjoittamani tekstit 🙂

  2. Ootko mummu sattunut lukemaan muita Karoliinan postauksia? Ja joo, vitutus on kevyttä harmistusta ja joskus tympääntymistä ja joskus sillä korvataan pilkku. Luulis mummun tietävän, vai eikö jälkikasvu pidä ajan tasalla.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *