Uskallatko jättää elämän yhden kortin varaan?

i can.jpg

En muista, kuinka kauan olen näin ajatellut, mutta ainakin niin kauan aikuiselämässäni, etten muunlaista ajattelumallia muista. Nämä ajatukset ovat osa sitä reippaan tytön syndroomaa. Ehkä myös pelkoa siitä, kannattaako toiseen ihmiseen luottaa.

Niin paljon kuin romantikko olenkin, ja uskon sisimmässäni suureen rakkauteen ja elämää suurempiin rakkaustarinoihin, olen myös osin julmettu järkeilijä. Ehkä skeptikkokin, vaikken sitä aina haluaisikaan myöntää.

Minulla on ollut nimittäin niin kauan kuin muistan painava tarve pärjätä yksin. En sillä tavalla yksin, että olisin ollut sinkku koko aikuiselämäni tai asustellut erakkona. Päinvastoin: Olen kyllä seurustellut, elänyt parisuhteessa ja kerännyt ympärilleni niin ystäviä kuin perhettäkin. Kaikesta tästä joukosta huolimatta olen kuitenkin ajatellut, että en halua koskaan olla riippuvainen kenestäkään. Olen halunnut, että minun elämäni langat ovat omissa käsissäni.

Jos tarkemmin miettii, olen kai koko ajan valmistautunut siihen, että jäisin yksin. Tehnyt toimenpiteitä siltä varalta, että jos näin kävisi, en olisi tyhjän päällä – henkisesti, fyysisesti tai taloudellisesti.

Joku voisi sanoa, että toimintani on ollut rationaalista, järkevää ja toisaalta kylmää. Ja täytyyhän se toki myöntää, että esimerkiksi erotessani lapseni isästä olin huojentunut siitä, että kaiken sen kaaoksen keskellä tiesin ainakin sen, että elättäisin itseni ja tyttäreni siitäkin huolimatta, että talossa oli vain yksi aikuinen. Ja että minulla olisi muutenkin taito ja kokemus pitää lapsiperhearki hallinnassa myös yksin.

Mitä enemmän toimintaani kuitenkin pohdin, näen ”varautumiseni pahimpaan” kuitenkin ennen kaikkea pelkona. Pelkona siitä, ettei elämä kannakaan. Että sattuu auto-onnettomuus, selvittämätön ristiriita, syrjähyppy, syöpä tai joku muu, joka veisi tärkeän ihmisen pois itseltäni. Olen ikään kuin koko ajan valmistautunut siihen pahimpaan.

Vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut tajuta, kuinka järjetöntä toimintani on ollut. On pitänyt oikeasti katsoa peiliin ja myöntää se, että olen sairastunut pärjäämiseen. Olen pitänyt peloissani niin paljon kiinni itsenäisyydestäni ja omista turvalangoistani, että samalla olen menettänyt kyvyn sellaiseen ihmisten väliseen yhteyteen, jota se parhaimmillaan on.  Sellaiseen, jossa tärkeintä on yhteenkuuluvuus ja siitä saatava voima. Ei se, että tietäisi satavarmasti, että näin tulee olemaan ja jatkumaan aina. Koska vaikka kuinka pelkäisi (tai luottaisi), ei tulevaisuus muutu mihinkään. Miksi siis käyttää sekin hyvä aika joka on, murehtimiseen? En keksi enää yhtään hyvää syytä.

Rakastumisessa, yhteisen elämän rakentamisessa ja sellaisessa luottavaisessa perhe-elämässä pelottavinta on se, että elämä on laitettava yhden kortin varaan. Ei sillä tavalla toki, että vaikka parisuhteeseen ja perhe-elämään päätyessä ei voisi keskittyä enää mihinkään muuhun. Mutta kuitenkin niin, että uskaltaisi antaa sille sen arvon ja panostuksen, jota elämän parhaat asiat vaativat. Mitään todellista kun ei saa, jos ei ole itse valmis antamaan myös itsestään. Että jos koko ajan pitää jarrua pohjassa ja takaovea auki varmuuden varalta, voi olla varma siitä, että jää moni sellainen ilo ja kokemus kokematta, johon tarvitaan täysillä heittäytymistä.

Tämä sairastelukuukausi on ollut opettavaista aikaa. Samalla, kun olen ollut yllättynyt ja kiitollinen kaikesta siitä avusta, jota olen saanut, on asiat pakottaneet myös kehittämään luonnettani. On ollut ihan kauhean vaikea ottaa apua vastaan ja olen huomannut, kuinka kiukkuiseksi olen tullut siitä, kun on pitänyt myöntää tarvitsevansa muita. On ollut kai pelko siitä, ettei langat olekaan enää omissa käsissä. Että minä ihan oikeasti tarvitsen muita, enkä ihan joka hetki selviäkään yksin.

Sellaista tämä elämä on: Hassulla tavalla se vaan väkisin tuo esiin asioita, jotka pakottavat kasvamaan!

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

 

 

Kommentit (10)
  1. tiukkaaespressoa
    6.4.2018, 06:00

    Kiitos, kun kirjoitit tästä aiheesta ja kokemuksistasi, jaoit tunteitasi.
    Teksti oli kuin omista mietteistäni. Olen antanut itseni pysyä kiinni pärjäämisessä ja itsenäisesti selviytymisessä (ja ylipäätään kaiken tekemisessä, lankojen pitämisessä käsissä) juuri tuon rationaalisuusperusteen nojalla. ”Toimin vain järkevästi”, vaikka oikeastaan mieli tekisikin höllätä. Rakenteiden horjuminen ja perustan rappeutuminen se varmaan kuitenkin oikeastaan pelottaa. Onneksi olen päässyt hieman eteenpäin tässä asiassa, mutta tekemistä rentoon läsnäoloon itsensä kanssa riittää vielä ja tiedän, että haluan suoda itselleni sellaista.

  2. Kiitos Karoliina <3 tunnistan tekstistä itseni, ja uskon että olen tekemässä samanlaisia oivalluksia nyt kun olen tainnut löytää ihmisen, jonka kanssa ei ole tarvetta pitää enää takaovea raollaan. Toivon sulle kaikkea hyvää!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *