Uusperhe-elämää: Aina joka-toinen-sunnuntai!
Eilisaamua alkoi, kuten niin monet joka-toiset-sunnuntait viime vuosina. Ponkaisin sängystä aikaisemmin kuin lauantaiaamuna. Se, missä lauantaiaamu oli mennyt yli puolille päivin sängyssä köllöttelyyn, hitaaseen aamupalaan, Karpin katsomiseen peiton alla Areenasta ja aikatauluttomuuteen, sunnuntai oli toista maata.
Ennen kahtatoista olin kokannut ja kuvannut ensi viikon ruokapostauksen, vastannut kuuteen sähköpostiin ja aloittanut yhden postauksen tekoa. Oli viimeistelty maanantain kauppakassitilaus, siivottu lapsen huone, imuroitu, pesty kolme koneellista pyykkiä, taiteltu toinen mokoma kaappeihin, pakattu tämän viikon työ ja koulukassit, etsitty maanantaisille kaverisynttäreille tarpeelliset kamppeet, käyty suihkussa sekä pesty kaksi tiskikoneellista astioita.
Tätä edeltävä viikonloppu oli mennyt, kuten niin monet joka-toiset-viikonloput ennen tätä. Olimme eläneet A:n kanssa perjantai-iltapäivästä sunnuntaiaamuun kuin ellun kanat. Jutelleet pitkiä katkeamattomia höpinöitä ilman, että jutut olisivat olleet mitenkään pakollisia arjen kulkemisen kannalta. Tarttuneet epäollennaisuuksiin ja niihin kivoihin yläilmoissa harhaileviin juttuihin, joihin ei koskaan normiarjessa olisi aikaa, energiaa tai edes aivotoimintaa. Olimme juoneet viinilasillisen lounaan kylkeen, ripotelleet tavaroita niitä heti siivoamatta ympäri kämppää ja unohtaneet perjantaina pestyt vaatteet pyykkikoneeseen vuorokaudeksi.
Kun sunnuntaiaamu sitten sarasti ikkunasta, tulvahti vastuu, aikuisuus ja joku roti heti auringonsäteiden kanssa sisään. Kuten aina ennenkin tällaisten viikonloppujen jälkeen!
Olemme huomanneet toki jo aikaisemminkin, kuinka monesta palasesta nämä joka-toiset-viikonloput oikein koostuvatkaan, mutta eilen kontrasti näiden kahden maailman välillä näyttäytyi jotenkin erityisen selvästi.
Tajusin nimittäin kesken pyykkiurakan, kuinka rutiininomaiseksi nämä tällaiset sunnuntait ovatkaan oikein elämässämme tulleet. Näin sunnuntaina kroppa ikään kuin tulvahtaa täyteen vastuullisen aikuisen aineosia. Ja vaikka toki aikuisuus ja vanhemmuus ovatkin se normiolotila, saa puolentoista vuorokauden vain itselle ja toisillemme eläminen ainakin minussa aikaiseksi sen, että rythiliike on tehtävä jotenkin erityisen isosti. Joka-toinen-sunnuntai olen säntillisempi äiti ja kodinhengetär, kuin minään muuna päivänä. Otan ikään kuin takaisin kaiken sen vapauden, jota olen juuri saanut.
Hetkellisen lapsettoman elon tilalle palaavat ne tyypit, jotka kuorivat porkkanat valmiiksi iltapalaa varten rasiaan, ripustelevat märät ulkovaateet kuivauspatterille aamua varten ja synkkaavat kalenterit. Koko sunnuntai – oli sitten kyseessä meidän hakuvuoro Hesasta vai pelkkä vastaanottovuoro kotosalla – ikään kuin tähtää siihen, että kohta lapsi on taas kotona ja elämä sen mukaista.
Olen miettinyt, mistä käyttäytymiseni ja käyttäytymisemme johtuu. Toisaalta olen sitä mieltä, että lapsiperhe-elämä sujuu paremmin, kun siinä on selkeät sävelet ja asiat järjestyksessä (siis ne, mitä ylipäätään voi järjestää). Siksi minusta on kai niin tärkeä valmistella koti, aivot ja viikko niin, että on valmis ottamaan tyttären vastaan hyvin eväin. Toisaalta olen miettinyt, voisiko kyseessä olla omalta kohdaltani jokin sellainen syyllisyys, joka hiipii äitipuserooni pitkän – puolentoista vuorokauden – vapauden jälkeen. Haluaisin sanoa, etten (enää) koe syyllisyyttä moisesta elämäntilanteemme pakottamasta tai toisaalta mahdollistavasta (kummin vaan haluaa ajatella) lapsivapaasta ajasta, mutta joskus pohdin, olenko piilossa kuitenkin vähän nolona siitä, että näen ympärilläni kädet täynnä töitä paiskivia vanhempia ja sitten meillä on A:n kanssa mahdollisuus kuitenkin relata kahden kesken niin usein.
Joka tapauksessa. Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia rutiinipäiviä teille on muodostunut? Onko sunnuntai – elämäntilanteesta riippumatta – uuteen viikkoon ja arkeen valmistava päivä? Ja mikä muu viikonpäivä on saanut päälleen selkeät toimintamallit?
-Karoliina-
Lue myös: Äiti ilman lastakin ja onnellisuuden resepti
Kuva: Pixabay