Vauvantuoksua ja ajatuksia vauvakuumeesta

Voiko olla niin, että ympärilläni olevien naisten raskaus- ja imetyshormonit jotenkin tarttuvat? Tässä on muutaman viikon sisällä tapahtunut niin monta synnytystä, että minusta tuntuu, että olen itsekin aivan tunnekuohuissani.

Kun ystäväni Iris tuli eilen kylään tulevan kummityttäreni(!!) kanssa, oli aivan liikuttunut. Miten ihanalle vauva tuoksuikaan! Ja kun Iris antoi MINULLE ystävyysmukin (vaikka minun olisi pitänyt ennemmin lahjoa tuore äiti), olin minä se, joka alkoi tunteilla. Hieman nurinkurista, vai kuinka?

Täytyy kuitenkin myöntää, kaikesta ihanasta huolimatta, että en pode vauvakuumetta. En ole tainnut potea sitä koskaan. Nimittäin vaikka olen halunnut äidiksi aina, en ole koskaan – en ennen, enkä jälkeen F:n syntymän – kuumeillut halusta saada juuri vauvaa. Olen haaveillut perheestä ja lapsista, mutta en itse vauva-ajasta, mikä taas tuntuu olevan aika monelle naiselle se suurin kuumeilun kohde.

Ehkä omaa tämänhetkistä vauvakuumettani hillitsee se, kun muistelen F:n vauva-aikaa. Vaikka olin ja olen maailman onnellisin pienestä kääröstä, oli aika keskos-koliikki-refluksivauvan kanssa todella rankkaa. Tuntuisi ihan hupaisalle oikein toivoa pääsevänsä takaisin niihin aikoihin, kun kroppa oli aivan seulana, joka paikkaan särki ja vaelsit univelkazombiena pitkin ja poikin. Siitä oli vaaleanpunainen vauvakupla kaukana.

Vaikka vauvat ja uuden elämän alku ovat maailman ihanin asia, katselen toisaalta ihan kauhulla tuoreita esikoisäitejä vierestä. Jos joskus saisi vielä sellaisen siunauksen, että tulisi raskaaksi, kuinka tuota rumbaa taas kestäisi? Huh!

-Karoliina-