Ei tarvitse pelätä, en aio tässä nyt kerrata mitään synnytyksieni yksityiskohtia sen tarkemmin!

Esikoiseni syntyi syksyllä 2010 Taysissa sektiolla ja pikkuveli samassa paikassa nyt keväällä 2014 sillä normaalilla tavalla. Minulta usein kysytään, että kumpi oli pahempi. Tai parempi, miten sen nyt haluaa ottaa.

Molemmat synnytykset käynnistyivät normaalisti kotona, tämä viimeisempi vain rajummin ja pääsin heti sisään sairaalaan. Edellisellä kerralla jouduin supistelemaan neljä päivä kotona ennen kuin minut otettiin sisään. Kummassakin tapauksessa synnytystä yritettiin vauhdittaa myös oksitosiinilla.

Molemmissa synnytyksissä se oi-niin-tuskallinen avautumisvaihe kesti kauan, tässä jälkimmäisessä kauemmin, reilut 18 tuntia. Voin muuten kertoa, että epiduraali on sitten erinomainen valmiste! Se tuli todettua molemmilla kerroilla. Moneen kertaan. Huh!

Loppu onkin sitten molemmissa erilainen. Ensimmäinen päätyi kiireelliseen sektioon ja toisessa poika teki kätilön sanoja lainatakseni yllätyshyökkäyksen ja oli ulkona 12 minuutissa. Kummastakin synnytyksestä on jäänyt hyvä kuva, ei mitään kammoja. En siis varsinaisesti osaa sanoa, kumpi nyt sitten oli pahempi. Kumpikaan kun ei ollut paha! Parempi on se normaali tapa ehdottomasti. 

Sektiosta tietenkin jäi iso arpi, mutta sekin jää alushousujen alle piiloon. Ja mitä siitä sitten? Sehän kertoo vain eletystä elämästä! Olen oikeastaan aika ylpeä arvesta. Sieltähän syntyi esikoiseni! Se on ikään kuin tatuointi.

Paranin sektion jälkeen nopeasti. Sofia syntyi illalla ja jo heti seuraavana aamuna olin jaloillani. Muistan, että en tuntenut jalkojani, mutta halu nousta ylös ja päästä suihkuun oli valtava! Vauvaakin sain hoitaa ja nostella normaaliin tapaan. Sofia syntyi torstai-iltana yhdeksältä ja kotiin pääsin jo sunnuntaina päivällä. Onko muuten mitään parempaa tunnetta kuin päästä omaan sänkyyn nukkumaan synnytyksen jälkeen?

Sain olla leikkauksessa hereillä ja Topi oli myös siellä mukana. Olisin halunnut synnyttää normaalisti, joten leikkauspöydälle joutuminen oli suuri pettymys! Mutta pääasia oli kuitenkin, että vauva saatiin terveenä ulos. Asia ei minua sen kummemmin jäänyt mietityttämään ja päätin jo silloin, että jos joskus saamme lisää lapsia, haluan yrittää sitä normaalia tapaa, mutta jos se ei onnistu, niin ei se mitään. Hienosti vauva syntyy myös leikkaamalla!

Sitten tämä viimeisin kokemus. Kun synnytys oli kestänyt sen reilut 18 tuntia, olin aivan varma, että tälläkin kerralla päädytään leikkauspöydälle, mutta ei! Poika yllätti meidät ja sain synnyttää hänet. Tarkoitan siis, että sain tehdä sen loppurutistuksen itse!

Kun pitkän ja tuskallisen odottelun ja kärvistelyn jälkeen sain luvan ponnistaa, ponnistin todellakin! Siinä ei enää tehnyt mieli odotella. Olen oikeastaan hämmentynyt siitä kuinka helppoa ponnistaminen oli. Sattui tietenkin enemmän kuin osaan kuvailla, mutta kuinka helppoa ja luonnollista se oli! Tekisin sen heti uudestaan. Siis ilman sitä kärsimysvaihetta ennen lupaa ponnistaa!

Tietenkin asiaa helpotti se, että en tarvinnut ainuttakaan tikkiä ja pystyin kävelemään, istumaan ja peseytymään heti synnytyksen jälkeen aivan normaalisti, ilman kipuja. Paranin tästäkin synnytyksestä nopeasti ja kaikenkaikkiaan siitäkin jäi positiivinen kuva! Tämän tavan valitsen, jos joskus vielä siinä tilanteessa olen ja jos valinta vain on minun.