Kolmen kuukauden orientaationi julkisessa sairaalassa on tullut päätökseen. Takana on kulttuurishokkeja, järkytystä, kauhistusta, ihmettelyä, naurua, onnistumisen ja epäonnistumisen tunteita. Mukana on myös paljon helpotusta, ärtymystä, ylpeyttä, epätoivoa ja toivoa sekä uusia ystäviä. Kerrassaan onnistunut kolme kuukautta siis! Tai siis koko hommassahan meni yli 11 kuukautta kaikkine lakkoineen, mutta kuka niitä kuukausia täällä laskee?

Seuraavana vuorossa on paluu Nursing Council of Kenya:an ja toivottavasti kätilön luvan saaminen, minkä jälkeen alkaa työnhaku. Mutta kerron vielä vähän kokemuksistani äitiyspuolelta.

Raskaana olevien ja synnyttäneiden osasto oli kyseisessä sairaalassa yhdistetty yhdeksi isoksi osastoksi, jossa oli runsaat 40 vuodepaikkaa. Osasto oli yksi suuri tila, jossa oli ikkunallisia, väliseinillä erotettuja, noin kahdeksan hengen blokkeja. Sängyt oli erotettu verhoilla, joita jopa melkein joka välistä löytyikin. Erillinen huone löyty raskausmyrkytyksestä kärsiville äideille ja toinen huone infektioäideille. Hoitajia oli vuoroissa kahdesta viiteen, riippuen vuorosta, päivästä, työntekijöiden aktiivisuudesta, säästä, mistä milloinkin. Eli osasto oli pääsääntöisesti kiireinen, joskus kaoottinen, mutta myös mukavan työntäyteinen.

Raskaana olevista pidettiin mielestäni (sairaalan tasoon nähden) tosi hyvää huolta, synnyttäneet olivat enemmän ja vähemmän oman onnensa nojassa. Joka aamu kävi ravitsemusterapeutti ohjaamassa äitejä vauvan imetyksessä, mutta kyseessä oli luento eikä yksilöllistä imetysohjausta pahemmin annettu. Ensisynnyttäjä-äideille, joilla imetys ei tahtonut sujua, oltiin jopa hieman tylyjä. Heille mm. naureskeltiin ja sanottiin, että luulevatko he, että hoitajien tulee heidän vauvansa imettää. Syvempää tuntemusta imetyksen, ihokontaktin jne. tärkeydestä en kahden viikon aikana huomannut. Kohdun supistumista ja jälkivuodon seuraamista ei pahemmin harrastettu vaan äideille sanottiin, että pitää kertoa hoitajille, jos tulee liikaa jälkivuotoa. Kipulääkettä jälkisupistuksiin sentään joskus annettiin. Tuttuun kenialaiseen tyyliin varmisteltiin, että äidit tietävät pitää lapsensa lämpiminä, mutta liiasta pukemisesta ja peittelystä ei mainittu sanallakaan. 

Äidit viettivät osastolla 12-24 tuntia, jonka jälkeen täytettiin jälkitarkastuslaput äidille ja vauvalle. Valitettavan usein (kiireen tai viitsimättömyyden vuoksi) jälkitarkastuslaput täytettiin äitiä ja lasta varsinaisesti tarkastamatta ja esim.verenpaine ja lämpö keksittiin päästä. 

Synnytyssali oli minulle se jännittävin ja ehkä jopa ahdistavin paikka etukäteen. Kun valmistuin kätilöksi tiesin haluavani työskennellä nimenomaan synnytyssalissa. Olin kuitenkin saanut jo Keniassa kokemuksia synnytyssalista sekä yksityisessä että julkisessa sairaalaassa ja tiesin, etten voi antaa samanlaista hoitoa kuin Suomessa vaan laadusta on olosuhteiden vuoksi tingittävä. Se jännitti eniten.

Huomioita synnytyssalista:

– synnytyksissä ei käytetä kivunlievityksiä

-käsidesiä ei ollut tarjolla, useimmiten ei saippuaakaan

– jos synnyttäjä esimerkiksi huutaa liikaa, hänelle ollaan tylyjä, häntä moititaan ja häntä saatetaan jopa läpsiä poskille

– episiotomia leikataan melkeinpä kaikille ensisynnyttäjille

– sikiön sydänääniä kuunnellaan aina fetoskoopilla, joka on torven mallinen kapistus. Leveä pää laitetaan äidin mahan päälle, sikiön selkäpuolelle ja kapeaan päähän laitetaan oma korva kiinni. Jos sydänääniä ei kuule, voi käyttää Doppler-laitetta. Ktg-käyrälaitteita ei ole ollenkaan.

– sektiosali on lähellö, mutta vauvoja kuoli hätäsektiota odotellessa, koska lääkäreitä ei aina ollut tarpeeksi paikalla

– yllättävän monta kuolleen, ja jo maseroituneen sikiön synnytystä ehdin kahdessa viikossa nähdä tai kuulla niistä

– synnytyssalissa oli enemmän miehiä töissä kuin muilla osastoilla

– äidit synnyttivät neljän sängyn kokoisissa blokeissa, joissa oli verhot näköesteenä. Tosin verhot eivät monesti olleet kiinni, niin yksityisyyttä oli erittäin vähän tarjolla.

– opiskelijoiden ohjaus on melko tylyä, arvostelevaa ja heitä käytetään mielellään juoksupoikina

– opiskelija saa yksin harjoitella ompelemaan repeämiä eikä kukaan välttämättä seuraa työn tulosta

– syntyneet vauvat ovat tietysti keskimäärin pienempiä kuin Suomessa syntyvät vauvat

– ensi-imetyksen tärkeydestä ei taidettu tietää tai olla kiinnostuneita, koska vauva otettiin heti synnytyksen jälkeen elvytyspöydälle seurantaan siihen asti, kunnes äiti oli ommeltu ja hän oli käynyt suihkussa

– vauvan virvottelu heti syntymän jälkeen oli suorastaan surkeaa. Kuivaamisen, selän hieromisen, napanuoran viivytetyn katkaisun jne. sijaan tärkeämpää oli napanuoran katkaisu pian, vauvan vienti virvoituspöydälle ja hengitysteiden imeminen. 

– äidit olivat erittäin aktiivisia heti synnytyksen jälkeen 

Mielestäni länsimaissa synnytys on liikaa medikalisoitu. Synnytys on luonnollinen tapahtuma eikä sairaus. Synnyttävän tai synnyttäneen äidin kohtelu potilaana (vaikka ei heitä Suomessakaan potilaiksi kutsuta) ehkäisee mielestäni äidin aktiivista osallistumista vauvansa hoitoon ensihetkestä alkaen. Nykyään Suomessa on kyllä menty parempaan suuntaan niin sanottujen vauvaloiden/lastenhuoneiden poistuttua lapsivuodeosastoilta. 

Kokemus äitiyspuolella oli monin tavoin arvokas. Ammatillisesti se antoi uusia ideoita, jopa omaa yritystä ajatellen. Kokemus sai tietysti myös arvostamaan Suomen terveydenhuoltoa entistä enemmän.