Miten suomalaisesta kätilöstä tuli kotiäiti Keniassa
Monet aloittavat blogin kirjoittamisen muuttaessaan uuteen maahan. Uudet kokemukset, erilainen kulttuuri, erilaiset ihmiset, ilmasto, ruoka ja niin edelleen ovat asioita, joita useat haluavat blogeissaan käsitellä. Se oli minunkin suunnitelmani, kun muutin Keniaan. Muutosta on kuitenkin kulunut jo yli neljä vuotta ja tämä on ensimmäinen blogitekstini. Olen ilmeisesti omaksunut afrikkalaisen, verkkaisen aikakäsitteen varsin hyvin. Seuraavassa avaan hieman taustoja siitä miten tähän pisteeseen on päädytty.
Lokakuun loppupuoli vuonna 2009, kuuman kostea Kisumun kaupunki läntisessä Keniassa. Auringonlasku Viktoriajärvellä kaskaiden säestäessä taustalla. Tapasin tulevan aviomieheni ollessani kolmen muun suomalaisen vaihto-opiskelijan kanssa viettämässä viikonloppua Kenian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa. Mies teki minuun suuren vaikutuksen kohteliaisuudellaan, kiltteydellään, elämänkatsomuksellaan ja vieraanvaraisuudellaan. Minä olin tehnyt mieheen vaikutuksen sosiaalisuudellani, avoimuudellani ja luottavaisella mielelläni.
Kahden kuukauden kuluttua ensitapaamisesta palasin Suomeen mukanani miehen puhelinnumero ja sähköpostiosoite, muttei tietoakaan siitä tapaisimmeko koskaan enää uudestaan.
Mies oli päättäväinen ja piti yhteyttä ahkerasti. Soitteli, viestitteli, kyseli kuulumisia ja pyysi minua palaamaan Keniaan. Koska opiskelijan budjettini ei sitä sallinut, mies halusi auttaa. Elokuussa 2010 palasin Keniaan miehen hankkimilla lentolipuilla ja rakastuin. Mies kosi, minä kieltäydyin. Parin viikon loman jälkeen palasin Suomeen, opinnot jatkuivat.
Yhteydenpitoa jatkettiin ja matkustin vuoden päästä jälleen Keniaan, tällä kertaa omilla rahoillani. Mies kosi uudestaan ja minä suostuin. Kolmen viikon Kenian loman jälkeen suhde jatkui jälleen etänä. Mies tuli Suomeen pyytämään kättä vanhemmiltani helmikuussa 2012.
Häitä vietimme Keniassa joulukuussa 2012 parin sadan kenialaisen ja noin kymmenen suomalaisen vieraan läsnäollessa. Hääpäivä jäi mieleen iloisena, rakkauden- ja tanssintäyteisenä päivänä, josta ei kenialaiseen tapaan puuttunut yllätyksiä ja suunnitelmien sekä aikataulujen muutoksia.
Häiden jälkeen alkoi arki kotirouvana Keniassa. Kulttuurien yhteentörmäyksiä, molemminpuolista sopeutumista, uusia asioita päivästä toiseen. Tärkeää molemmille oli luoda meidän kahden oma kulttuuri, jossa molemmilla on hyvä olla ja jossa molemmat tuntevat olevansa kotona. Hioimme kulmia, tutustuimme, juttelimme, riitelimme, vietimme paljon aikaa kahdestaan.
Lisää muutoksia elämäämme tuntui tulevan tasaiseen tahtiin. Tulin raskaaksi pian häiden jälkeen, muutimme eri kotiin, saimme esikoisemme, miehen työpaikka vaihtui. Kaiken keskellä yritin sopeutua kenialaiseen kulttuuriin, tapoihin, aikakäsitykseen, ruokaan, arkeen, ihan kaikkeen. Uutta opittavaa ja koettavaa oli joka päivä ja raskaus- ja imetyshormonit antoivat kaikelle oman värityksensä. Ensimmäinen ja toinen vuosi Keniassa oli elämäni erikoisinta, ihaninta, raskainta, yksinäisintä ja onnellisinta aikaa.
Elämänmuutokset jatkuivat. Huomasin olevani uudestaan raskaana, kun esikoinen oli reilun seitsemän kuukauden ikäinen. Ensimmäisen raskauden tapaan ei tätä toistakaan pahemmin oltu suunniteltu, mutta kiitollisina (ja vähän shokissa) otimme sen vastaan.
Miehen työnkuva muuttui ja se tarkoitti pitkään pelkäämäämme muuttoa pääkaupunkiin Nairobiin. Juuri kun olin sopeutunut asumaan Nakurussa, Kenian neljänneksi suurimmassa kaupungissa. Olin saanut luopumastani itsenäisyydestä osan takaisin, kun ajoin itse autoa, kävin kaupassa, maksoin laskuja ja pyöritin lapsiperheen arkea miehen ollessa töissä. Muutto Nairobiin tuntui liian suurelta muutokselta senhetkiseen elämäntilanteeseen, mutta ei auttanut kuin kohdata sekin.
Etsimme internetin avulla taloja Nairobin kupeesta ja mies kävi paikan päällä valitsemassa parhaimman katsomistamme vaihtoehdoista. Pakkasimme vanhan kotimme ja muutimme. Kaikki tapahtui viikon sisällä ja mietin selviänkö järjissäni. Esikoinen oli tuolloin vajaan kahden vuoden ikäinen taapero ja kuopus puolivuotias koliikkivauva. Ilman miestäni, ystäviämme, perhettämme ja kotiapulaistamme en olisi kyllä järjissäni selvinnytkään.
Nyt olemme asuneet Nairobin kupeessa kohta pari vuotta. Miehen työpaikka on jälleen vaihtunut ja paljon on muutenkin tapahtunut elämässämme. Silti viimeiset kaksi vuotta ovat olleet avioliittomme seesteisintä ja onnellisinta aikaa. Nyt on hyvä olla.