Amos Rex kokemus
Amos Rex-museo avautui Helsingin lasipalatsiin viime torstaina. Amos Rexissä on museotilojen lisäksi lasipalatsin kahvio ja Bio Rex elokuvateatteri. Itse kävin siellä äitini kanssa heti avajaisia seuraavana päivänä, ja kerron kokemuksestani uuden Amos Rex -museon vierailijana.
Mikä Amos Rex?
Amos Anderson oli liikemies ja lehtikustantaja, joka oli myös kiinnostunut taiteesta ja kulttuurista. Hän perusti taidesäätiön, jonka nimeä museo nyt kantaa. Aikaisempi Amos Andersonin taidemuseo sijaitsi Kukontorilla Forumin yläkerrassa.
Kävin edellisessä taidemuseossa muutamia kertoja, viimeisen kerran viikolla ennen sulkemista. Edelliset Amos Andersonin tilat olivat valoisat ja miellyttävät, mutta kokemus jäi ”ihankivaksi, aikatavalliseksi” taidenäyttelykokemukseksi.
Nyt juuri valmistunut Amos Rex- museo yrittää tuoda Suomen taidemuseoiden joukkoon jotakin ainutlaatuista niin arkitehtuurisesti kuin taiteenkin osalta. Tällä hetkellä Amosissa on japanilaisen teamlabin interraktiivinen digi-installaatio. Teamlabin taiteilijatyöryhmään kuuluu 500 hengen ryhmä taiteilijoita, tietokoneanimaatttoreita, koodareita ja arkkitehtejä.
Käytännössä teos on muutamiin huoneisiin sijoittuva valo- ja ääniteos, jossa kuljetaan pimeissä huoneissa, ja värikkäät valot lattioilla ja seinillä liikkuvat ympärillä. Teamlabin teoksen lisäksi Amosissa on nähtävissä nyt Frosteruksen säätiön kokoelman taidekokoelman teoksia 1900-luvun alkupuolelta. Frosterus on suunnitellut Helsinkiin Stockmannin tavaratalon.
Millainen kokemus Amos Rex oli?
Amos Rex oli arkkitehtuurisesti vaikuttava. Taidekokoelma on maan alla, jossa valoisat kattoikkunat, katon peittävät valoruusut ja tarkkaan mietitty pelkistetty aulatila valmistivat heti taidekokemukseen. Taidenäyttelyn tilat tuntuvat jatkuvan myös hallin ulkopuolelle, jossa se kutsuu maantasolla oleviin taideteoksiin kiipeilemään. Myönnän, kiipesin itsekin.
Kokemukseni valo- ja tilataideteoksista ovat olleet tähänasti melko mitäänsanomattomia, ja sen vuoksi suhtauduin näyttelyyn skeptisesti. Yllätyin. Teamlabin taideteos oli aidosti vaikuttava. Se ei ollut tippaakaan kotikutoinen, epileptistä kohtausta ennakoiva disco. Valot liikkuivat sulavasti.
Näin ympärilläni paljon innostuneita lapsia, jotka koskettelivat seiniä, ja huomasivat, kuinka pääsivät valoihin vaikuttamaan niiden vaihtaessa muotoaan käden alla. Nuoret tietysti kuvailivat älypuhelimillaan, mutta myös eläkeläiset puhelimettaskuissa hymyilivät.
Innostuin itsekin väritellessäni vahaliiduilla sammakkoa, joka skannattiin osaksi teosta. Minunkin oli koskettava, ja piirtää käteni kaarella siihen liikkuvia valokukkia. Hymyilin.
Frosteruksen kokoelma jäi näin upean teoksen jälkeen hieman varjoon, vaikka tiedän, että olisin siitä toisessa taidenäyttelyssä ilahtunut. Se oli jälki-impressionistista taidetta, jossa oli käytetty kauniita, pastellisia ja kirkkaita värejä, herkkää jälkeä pensselillä, aiheena olivat iloiset ihmiset rannalla, kauniit kadunkulmat Italiassa ja Pariisin kadut. Taidetta, joka jätti hyvänmielen.
Mikä Amos Rex-museossa houkuttelee kävijöitä?
Amos Rex -museoon tehty meidän yhteiskuntaamme. Team labin taiteessa näkyy digitalisaatio, meille tutun youtuben, äänien ja videoiden taiteeksi tehty maailma. Se näyttää, kuinka ne imevät mukaansa kokonaisvaltiasesti. Taidemuseo on taiteen lisäksi myös arkkitehtuurisesti suunnattu meille ihan kaikille. Ulkorakennelmiin saa kiipeillä, museoon on helppo kävellä kadulta sisään. Sen taidetta tehdään yhdessä, ja se liikuttaa kaikkia. Teamlabin teos on rakennettu 500 hengen erilaista osaamista edustavassa tiimissä. Myös taiteenkokija muovaa sitä osallistuen ja vuorovaikutuksessa.
Luotan taidenäyttelyn laadun vaikuttavan niin taiteen kuin arkkitehtuurin ystävätkin. Samalla AmosRex tarjoaa portin kaikelle taiteen pariin niillekin, joille taidenäyttelyt ovat tähänasti lähinnä saaneet haukottelemaan, koska AmosRex vastaa tähän yhteiskuntaamme. Siitä kannattaa kirjoittaa 2010- ja 2020-luvun matkaoppaisiin eli internetiin ja someen. Uskon, että me AmosRex on kohde, joka on tuonut Helsinkiin jotakin ainutlaatuista.
Rakkaudella,
Ida