Miltä yksinäisyys tuntuu?

​Kaupallinen yhteistyö Plan international Suomi lastenoikeusjärjestö

Kirjoitan tänään yksinäisyydestä omien kokemuksieni kautta. Mitä yksinäisyys on ja miltä yksinäisyys tuntuu?

Rohkaistuin kirjoittamaan vaikeasta aiheesta, kun lastenoikeusjärjestö Plan lähti kanssani yhteistyöhön. Tavoitteena on kerätä kuukausilahjoittajia Tyttösponssi-kampanjaan. Kampanjalla autetaan heikoimmassa asemassa olevia tyttöjä kouluun ja luodaan heille mahdollisuuksia päättää omasta kehostaan ja itseään koskevista asioista. Lisää työstä tyttöjen oikeuksien puolesta ja miten sinä voit auttaa pääset lukemaan lisää tästä. tai sivujeni Planin tyttökuvien kautta.

Tässä postauksessa kirjoitan aiheesta yksinäisyyden ja tasavertaisena yhteisöön kuulumisen näkökulmista.  Kerron omista kokemuksistani siitä, miltä tuntuu, kun jää yhteisöjen ulkopuolelle eikä tule kohdatuksi tasavertaisesti muiden ihmisten kanssa. Tarkoituksenani ei ole syyllistää. Haluan kirjoittaa henkilökohtaisestikin vaikeasta aiheesta, koska uskon, että lähes jokainen kokee itsensä yksinäiseksi jossakin elämänsä vaiheessa. 

Mitä on yksinäisyys?

Yksinäisyys on tunne siitä, että ei tule kohdatuksi. Jokainen meistä on joskus varmasti joskus ajatellut, että ”kukaan ei ymmärrä minua” tai ”olen ihan yksin”. Tällaisia ajatuksia herää, kun ei tule kuulluksi tai ymmärretyksi.

Yksinäisyys voi olla sitä, että tuntuu, että joutuu selviytymään liian paljosta yksin. Yksinäisyys voi olla fyysistä, jolloin jää vaille läheisiä ihmissuhteita, vaikka kaipaisi muita ihmisiä ympärilleen. Yksinäisyyttä voi kokea myös muiden seurassa, sillä ihmiset ympärillä eivät vielä ole tae siitä, että tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja tunnetasolla kohdatuksi.

Yksinäisyys minun elämässäni

Minä olen tuntenut yksinäisyyttä lähes koko elämäni. Lapsena olin vertaisryhmässäni kiusattu 5-vuotiaasta asti. Minua nimiteltiin haukkumasanoilla ja eristettiin ryhmästä. Vielä vuosienkaan päästä luokkakaverini eivät moikanneet minua koulun käytävällä tai bussipysäkillä. Minä opin painamaan katseeni maahan. Lähtiessäni yliopistoon, menin varmuuden vuoksi istumaan luennolla vähän kauemmas muista opiskelijoista.

Olen ollut elämässäni tosi paljon yksin. Olen elänyt suuren osan elämästäni ilman ystävää, jolle soittaa ja kysyä, tavataanko tänään, haluaisin kertoa sinulle jotakin. Minulla ei ole ollut ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämänkokemuksiani tai joka olisi halannut minua kun itkettää, tai en ole osannut tukea heiltä hakea.

​En ole aina kokenut tulleeni terveydenhuollossa arvokkaasti kohdatuksi. Kun minua ei ole kuultu, tai minua on syyllistetty sairastumisestani, en ole tullut heikkouteni kanssa kuulluksi ja hyväksytyksi.

Välillä olen ollut niin heikko ja väsynyt, että olen jäänyt yksin vangiksi neljän seinän sisälle. Kun voimat ovat lopussa, ei enää ole sosiaalista yhteisöä, johon menisi aamulla, ja jossa saisi tervehtiä muita. Ei ole voimia pitää yllä ihmissuhteita tai tavata ketään. Kaipuuta ja tarvetta kuulua yhteen se ei kuitenkaan poista. 

Yksinäisyys haavoittaa

Yksinäisyys on haavoittavaa. Lapsena ja nuorena ajattelin olevani huonompi kuin muut, koska olin syrjitty vertaisryhmässäni. Silloin kun minulla ei ole ollut oikeutta päättää omista asioistani ja minut on suljettu ryhmän ulkopuolelle, olen opetellut alistumaan. 

Vieläkin minusta tuntuu välillä tosi vaikealta sanoa ei. En aina ole osannut asettaa omia rajojani ja pitää puoliani. Olen antanut käyttää itseäni hyväksi työelämässä ja ihmissuhteissa ja olen ajanut itseni loppuun kohtuuttomilla vaatimuksillani. Minulla ei ole ollut rohkeutta sanoa, että en pysty tai jaksa, koska olen pelännyt, että jos näytän heikkouteni, en kelpaa.

Kun ei ole ketään, jonka kanssa voisi tai osaisi taakkaansa jakaa, joutuu kantamaan paljon yksin.  Lapsena itkin nalleani vasten, kun mietin mikä minussa on vikana, kun minua ei hyväksytty kaveriporukoihin. Aikuisiällä olen itkenyt itseni uneen sairaalassa, kun olen pelännyt sairauttani ja tuntenut olevani sen kanssa yksin. Myöhemmin olen sanonut, että pärjään, koska olen nähnyt, kuinka heikkouteni ovat karkottaneet muut ihmiset ympäriltäni.

Mutta aina minullakaan ei olisi ollut voimia kantaa kaikkea yksin. Onneksi minulla on ollut perhe, joka on käynyt katsomassa minua sairaalassa. Minulla on lapsuuden ystävä, joka yhä haluaa minua tavata matkustaessaan Helsinkiin. Työyhteisö muisti minua syntymäpävänäni ja nimipäväni. Minulla on nyt poikaystävä, joka tulee viereeni, kun itken, ja silittää. Silloin muistan, että ei minun aina tarvitsekaan selvitä kaikesta yksin. Että minä en ole yksin ja että olen tärkeä muille. Minut on kohdattu.

Jos haluat lähteä kampanjaan tukemaan tyttöjä (minimi 10e kuukaudessa), klikkaa tyttösponssiin tästä. Vaikka et sitä pystyisi tai haluaisikaan tehdä, kannattaa käydä lukemassa konkreettisia esimerkkejä, miten tyttöjen tasa-arvoa, koulutusta ja oikeutta tehdä itseään ja kehoaan koskevia päätöksiä voidaan tukea. Voit myös tilata maksuttoman uutiskirjeen. Osa esteistä tyttöjen koulutiellä pysäyttivät minut.

Rakkaudella, Ida