Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, lähdin Ateenaan ilman suurempia odotuksia siitä mitä harjoittelu ja muu elämä tuo tullessaan. Itselleni tämä oli siis monella tavalla hyppy ulos mukavuusalueelta, ja sitä tämä kokeus on todellakin ollut. Hyvässä ja pahassa. Olen saanut paljon enemmän ystäviä ja uusia kokemuksia kuin ajattelin, mutta samalla tämä on ollut yksi oudoimmista ja haastavimmista kokemuksistani. Seitsemän viikkoa on kuitenkin niin lyhyt aika, että yritän nauttia vielä viimeisistä viikoista täysin rinnoin.

Tällä kertaa ajattelin kertoa enemmän siitä, minkälaista työni täällä on ollut tähän asti. Työpaikkani on siis kesäleiri, johon vanhemmat tuovat lapsiaan työpäivän ajaksi, ja johon kouluryhmät tekevät toisinaan vierailuja. Tosin nyt eurokriisin aiheuttaman rahapulan ja elokuun lomaviikkojen takia lapsiryhmiä on ollut vain muutamia. Ja pakko lisätä, että hyvä niin. Kun 100 lasta pamahtaa paikalle ja yrität opastaa heitä ilman yhteistä kieltä, kirosanat ovat lähellä ja kärsivällisyys koetuksella. Varsinkin kun kiivetään muutaman metrin korkeudessa köysiradalla, ja samaan aikaan kahdeksaa lasta alkaa pelottaa eivätkä he suostu liikkumaan eteen eivätkä taakse 😀 No, näistäkin on selvitty huumorilla ja selvitään jatkossakin. Onneksi normaalisti leirillä on vain noin 15 lasta ja neljä ohjaajaa, joten langat pysyvät helpommin käsissä.

Tavallisesti päivä alkaa lautapelejä pelaillessa, trampoliinilla hyppiessä ja polkuautoja ajaessa. Sen jälkeen syödään aamiainen, jonka jälkeen siirrytään ulos köysiradalle. Joka päivä leikitään myös vesisotaa ja pallopelejä, ja lounaan jälkeen päivä päättyy seinäkiipelyyn. Vesisota, bujelo, on ehdottomasti päivän haastavin aktiviteetti, ja silloin kaipaisin silmiä myös selkääni. Muutaman kerran olen lähtenyt jopa mukaan leikkiin, mutta ohjaaja tuntuu aina olevan kaikista mieluisin maalitaulu, joten nykyään toimin suosiolla vesivastaavana 😀 Paljon aktiviteetteja mahtuu seitsemän tunnin työpäivään, ja illalla pitäisi vielä jaksaa tutustua Ateenaan, tänne asti kun ollaan tultu. Kreikan kieleen korvani ovat pikkuhiljaa tottuneet, ja vaikka välillä yhteisen kielen puuttuminen ärsyttää, on hienoa huomata joskus tajuavansa edes osittain, mistä lapset puhuvat. Ja monissa tilanteissa elekieli tuntuu toimivan puhetta paremmin. Kahden viikon kuluttua tämä työkokemukseni on jo ohi, ja uskon sen kasvattaneen minua paljon ihmisenä. Olen saanut asioihin perspektiiviä, ja ottanut etäisyyttä kauppismaailmaan. Kaiken kaikkiaan kasvattava kokemus siis. 

Ensi viikolla ajattelin kirjoittaa itse kaupungista, Ateenasta, sen verran kuin siihen olen tähän mennessä ehtinyt tutustua. Siihen asti kuulemiin!