Kuntoutus osa 2

Palattuani ensimmäiseltä kuntoutusjaksolta hakeuduin psykiatrin vastaanotolle tutkituttamaan ADHD:ta. Ensimmäisen session jälkeen hän totesi, ettei tutkimukset olisi niin yksiselitteisiä, sillä lapsuuteni ja kotiolot eivät olleet ihan normaalit.

Uupumusta ja surua siivitti lukuisat hermoromahdukset ja paniikkikohtaukset pitkin viikkoja. Psykiatrini epäilee, että paniikkikohtaukset voivat olla traumaperäistä stressihäiriötä. En yhtään ihmettele, vaikka olisikin.

Paniikkikohtauksia ei yhdistänyt mikään tietty triggeri, vaan niitä saattoi tulla mitä erikoisemmissa tilanteissa.

Helmikuussa oli tarkoitus lähteä talvilomalle Alpeille kavereiden kanssa. Viisi päivää saman katon alla aiheutti valtavasti ahdistusta ja stressiä. Mitä, jos saan romahduksen siellä? Tai paniikkikohtauksen? Pilaan kaikkien loman. Aivan taatusti pilaan.

Reippaana vedin kiltin tytön viitan päälle ja päätin lähteä reissuun, vaikka mieheni rauhoitteli viimeiseen asti, että voidaan muuttaa suunnitelmia ja mennä kahdestaan mökille viettämään talvilomaa. Hän on ollut valtava tuki koko tämän prosessin aikana, enkä voi edes kuvitella missä olisin ilman häntä ja hänen tuomaa turvallisuutta mun elämään.

Toinen elämäni mies, veljeni, auttoi minua pakkaamaan reissuun, sillä en itse kyennyt edes siihen. Halusin silti lähteä matkalle, jota oli suunniteltu viime kesästä asti. Järkeistin itselleni sitä sillä, että saisi maiseman vaihdoksen. Että monen kuukauden jälkeen saisin muuta ajateltavaa.

Yhteiselo kavereiden kanssa sujui paremmin kuin odotin. Nauroin ensimmäistä kertaa (vedet silmissä) moneen kuukauteen. Reissuun lähteminen kannatti.

Sain vain yhden paniikkikohtauksen reissun aikana ja se on jäänyt tämän kevään viimeisimmäksi. Värit alkoivat pikku hiljaa palata elämään ja valo tunnelin päässä alkoi loistamaan yhä kirkkaampana.

Näin jälkikäteen ajateltuna reissu oli symbolinen. Jätin vuorille viimeisen paniikkikohtauksen.

Jossain syvyyksissä, sieluni pimeimmässä nurkassa ojensin käden pienelle Kriseldalle. Oli aika mennä eteenpäin.

Kotona uupumus ja suru muuttui hiljalleen vihaksi. Niin suureksi vihaksi, etten tiennyt mitä tehdä niillä valtavilla tunteilla. En osannut käsitellä niitä.

Seuraava kuntoutus ei siis olisi voinut tulla parempaan aikaan. Maaliskuussa lähdin takaisin House of Therapyyn ja astuessani taloon, fiilis oli erilainen. Olin aivan eri ihminen mennessäni sinne ensimmäistä kertaa.

Olin muuttunut raadosta haamuksi. Kuin mulla olisi ollut ympärilläni pelkät ääriviivat. Mitä enemmän askeleita otin eteenpäin, sitä enemmän tiputin asioita pois repusta.

Purin. Tuntitolkulla purin terapiaistunnoilla, meditaatioissa, energiahieronnassa ja -hoidossa. Olo oli hämmentynyt ja samalla kevyempi. Irtipäästäminen vain syveni sen merkityksessään.

En enää ollut painekattila, vaan tulivuori, joka alkoi purkautua vuosikymmenien aikana kasaantuneesta vihasta. Olin niin väsynyt, etten jaksanut enää pyristellä vastaan. Olin ihan helvetin vihainen.

Samalla vihan kavereiksi ilmestyi pettymys ja avuttomuus. Samalla tuli kuvioon hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tunne. Tunsin myös inhoa, kaipausta, järkytystä ja olin loukkaantunut. Ennen kaikkea tunsin valtavaa häpeää. Sukupolvien yli kasvanutta häpeää, josta oli aika irrottaa.

Surullista oli ymmärtää se, etten ennen osannut nimetä näitä vihasta erillisiä tunteita. Tunnetaitoja ei ollut. 

Niihin ei ollut tervettä oppimismallia. Haastavien tunteiden kohtaamiseen empaattista mallia ei ollut.

Turvallista ja lohduttavaa syliä ei ole aiemmin ollut.

Sen sijaan oli peittelyä, kieltämistä ja tukahduttamista. Eipä mikään ihme, etten tiennyt mitä tehdä sillä valtavalla kasalla tunteita.

Tässä sitä nyt opetellaan. Tunnistamaan. Ymmärtämään. Olemaan kaikkien tunteiden kanssa. Better late than never.

Vaikka olin lukenut sata ja yksi self-help-kirjaa elämäni aikana, mikään ei ole ollut niin silmiä avaavaa kuin ammattilaisen kanssa asioiden läpikäyminen. Mietin paljon sitä, miltä elämä näyttäisi, jos olisin osannut hankkia apua aiemmin? Tai jos olisin saanut turvalliset eväät elämään kotoa?

Toisen kuntoutusjakson myötä sain työkalupakin, jossa on valtava kumi. Sillä on nyt tarkoitus kumittaa ja oppia pois kaikista haitallisista malleista. Jostain näiden ääriviivojen alta löytyy pieni autenttinen Kriselda, joka haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään.

Sanotaan, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. En muutama kuukausi sitten vielä ymmärtänyt tätä lainkaan.

Olen ottanut tukevan otteen pienen Kriseldan kädestä ja yhdessä me noustaan vielä pintaan.

Kuvat: Sara-Annika Aremo