Tiedättekö sen tunteen, kun haluaisi kovasti tehdä jonkun asian, ja sen suunnittelemiseen käyttää aikaa ja muita resursesseja. Sitten jossain vaiheessa ennen kuin projekti on edes alkanut, niin olet kenties ehtinyt jo hukata motivaation sen tekemiseen, koska siitä ei kuitenkaan tule niin hyvä kuin alunperin suunnittelit.

Tälläkin hetkellä työpöydälläni seisoo lukematon määrä luonnoksia, mutta niiden loppuun kirjoittaminen ja julkaiseminen tuntuu turhalta. Tämäkin teksti olisi todennäköisesti jäänyt sinne, ellen joutuisi pinnistelemään ”fuck it” -asenteella. Täydellisyyden tavoittelu on todella uuvuttavaa.

Omien kokemusten mukaan sen voisi jopa luokitella sairaudeksi, jossa on jatkuvasti tyytymätön. Elämä tuntuu varsin harmilliselta, kun kokoajan miettii, mikä tässä nykyhetkessä voisi olla paremmin. On turhauttavaa hävitä joka kerta, varsinkin kun täydellisyys on mielipide. 

Monilla meistä itsetunto rakentuu onnistumisin. Jo lapsena meidät palkittiin, kun koulussa ja harrastuksissa meni hyvin. Arvosanat ja kilpailuissa menenstyminen olivat suoraan yhteydessä itsetuntoon. Nyt aikuisiällä tämä pohjautuu lähinnä työelämässä etenemiseen. Toki myös tyytyväisyys perhe- ja seuraelämään vaikuttaa.

Itsekin myönnän, etten useinkaan tee asioita, missä en ole hyvä. En edes yritä, jos epäonnistumsen riski on suuri. Kai sitä pelkää niin paljon kritiikkiä ja vihapuhetta, ettei sitä toivo omalle kohdalle. 

Perfektionismi aiheuttaa jatkuvaa stressiä, syyllisyyden ja häpeän tunnetta. Se aiheuttaa myös ärtyneisyyttä, ahdistusta ja pahimmassa tapauksessa masennusta.

Jokainen epäonnistuminen vahvistaa sitä, ettei ole hyvä. Että on ihan paska. Tällöin kynnys itse tekemiseen kasvaa, kun epäonnistumisen pelko pahenee. On mielummin tekemättä mitään, kuin kokisi jatkuvaa häpeän tunnetta. Tai ainakin asioiden lykkääminen tuonnemmksi tuntuu helpoimmalta ratkaisulta, ettei niitä ikäviä tunteita tarvitsisi kohdata samantien.

Täydellisyyden tavoittelu on uuvuttavaa myös siitä kärsivän lähipiirille. Itsensä herjaaminen heijastuu muihin, kun mikään ei oikein riitä. On kuluttavaa seurata sivusta, kun toinen ruoskii itseään ja epäonnistumisen tunteesta kärsii kaikki. Parisuhteessa sitä vaatii toista hakemaan kuun taivaalta, eikä sekään tule ikinä riittämään.

Mikä onkaan kenellekin täydellisyyden määritelmä? Ja miksi on niin paljon helpompaa kehottaa muita olemaan armollisempia ja lempeitä itseään kohtaan? 

Aurinkolasit: Kate SpadeTakki: vintage