Vuoden vaihteessa väsymys muuttui uupumukseksi ja suru masennukseksi.

Tammikuun alussa oli tarkoitus palata kaupunkiin. Itselle se tarkoitti tavaroiden vaihtoa, sillä lähdin saman tien kuntoutukseen Loimaalle. Olin saanut ystäviltä suosituksen House of Therapyyn, joka tarjoaa mielenterveyspalveluita mm. burnout-potilaille ja päihderiippuvaisille.

Olin raato, kun saavuin House of Therapyn pihaan. Itkin koko matkan. Välillä helpotuksesta, ettei tarvinnut palata kotiin. Välillä surusta, etten pystynyt palaamaan kotiin. Osittain myös kiitollisuutta siitä, että minulla on ympärilläni ihmsiä, jotka aidosti välittää. Aidosti haluavat hyvää.

Kuntoutus sisälsi intensiivisenä psykoterapiaa, enkelihoidon sekä äänimaljarentoutuksen. Entinen minä olisi ollut super innoissaan kahdesta jälkimmäisestä, mutta nyt fiilis oli eri. Olisin mieluummin halunnut käyttää kaikki aikani terapiassa istumiseen, vaikka puhuminen ja itseilmaisu verbaalisesti onkin haastavaa. Halusin ”hoitaa tämän pois alta”.

Otin silti vastaan sen, mitä tuli ja lopulta enkelihoito oli mahtava hengellinen kokemus, mitä en ollut aiemmin kokenut. Hoito oli kiireetön ja yhteys hoitajan kanssa löytyi ensiminuuteilla. Sen aikana sain viestejä enkeleiltä ja edellisestä elämästäni – samasta, josta oli puhetta kuukausi sitten toisen energiahoitajan kanssa. Tosin, tällä kertaa mukana oli surun lisäksi myös jo toivoa.

Psykoterapia oli intensiivistä sen aidossa merkityksessä. Heti ensimmäisen session aikana sain kuulla sanat ”sinulla on ollut lasinen lapsuus”. 

En ollut koskaan ajatellut niin. Opin kuntoutuksen aikana, että minulla todellakin oli lasinen lapsuus, jota peiteltiin loppuun saakka. Opin myös itse peittämään omat ongelmani hyvin nuorena.

Selvisi, että kärsin sekä fyysisestä että henkisestä väkivallasta, päihdeongelmasta, syömishäiriöstä ja itsetuhoisuudesta. Peittelyn lisäksi olin myös taitava kieltämään asioita. Niin taitava, että lopulta kielsin nämä myös itseltäni.

Näin ensimmäistä kertaa koskaan, mitä elämäni oli.

Valetta. Olin elänyt 31-vuotta valheessa. Peittely ja kieltäminen olivat opittuja käytösmalleja, koska muitakaan selviytymiskeinoja ei ollut. Tai oikeastaan niistä tuli selviytymiskeinojen selviytymiskeinoja.

Terapeuttini House of Therapyssa oli elämäni toinen myötätuntoinen aikuinen (ensimmäinen oli terapeuttini Helsingissä). Ihanan lempeä ja turvallinen, ja samalla sellainen, joka haastoi. Opin kädestä pitäen minkä takia toimin miten toimin ystävyys- ja perhesuhteissa. Puhumattakaan parisuhteissa. Itsetuntoni on aina ollut nolla. Hain jatkuvasti hyväksyntää itseni ulkopuolelta, sillä lapsena ei opetettu luottamaan itseensä saati hyväksymään itseään. Aina oli varaa parantaa. Koskaan ei voinut voittaa.

Kuntoutuskuplassa olin turvassa. Enkä kokenut olevani vielä valmis ”oikeaan maailmaan”, eikä terapeuttini olisi halunnut vielä päästää minua, mutta lähdin silti ajelemaan kotia ja velvollisuuksia kohti. Ennen lähtöäni hän ehdotti, että kävisin tutkituttamassa itseni ADHD:n varalta.

Olimme istuneet yhteensä kahden kuukauden edestä terapiassa. Olin kertonut lähes koko elämän tarinani. En ollut koskaan ajatellut, että minulla voisi olla ADHD, mutta aika moni asia selittyisi sillä.

Kuten vaikka taipumus täydellisyyden tavoitteluun sekä ylisuorittamiseen ja sitä kautta uupumiseen. Se, että minun on haastavaa navigoida ”aikuisten maailmassa”. Se, että on minut potkittu ulos koulusta. Se, että moni kurssi ja koulu on jäänyt kesken. Tunteiden säätely. AJANHALLINTA. Plus sata muuta asiaa, mikä on ollut itselle haaste. Samalla ADHD selittäisi vahvuuteni.

Olin helpottunut, kun pääsin kotiin. Taisin itkeä jopa vähän onnesta. Juttelin ystävilleni, kerroin mitä oli käynyt ja mitä oivalluksia kuntoutuksessa oli tapahtunut. Enkelit ja edellisen elämän opit oli mukana, ja ne auttoi eteenpäin. Vaikka olin puhki, niin näin ensimmäistä kertaa elämässäni asioita selkeästi.

Kotiintuloviikolla odotti taas uusi energiahoito joulukuiselta hoitajalta. Tällä kertaa hän sai kiinni energiakentästäni. Ihmeellistä oli se, että hän jatkoi siitä, mihin Loimaan enekelihoitaja jäi. Fiilis oli hoidon jälkeen kevyempi, ehkä jopa vähän maaginen. Sellainen mitä odotin ensimmäiseltä kerralta.

Sain voimia prosessoida kaikkea, mitä oli tapahtunut. Kävin epämukavia keskusteluja läheisteni kanssa. Joidenkin kanssa lähennyimme ja joidenkin kanssa energiat ovat sittemmin menneet eri suuntiin. En voisi olla kiitollisempi siitä, että sain voimaa puhua asioista suoraan. Kuten aiemmin mainitsin, puhuminen ei ole koskaan ollut mun vahvuus, mutta oppia ikä kaikki. Healthy relationships include uncomfortable conversations.

Ensimmäisen kuntoutusjakson myötä sekä häpeä että irtipäästäminen ovat saaneet aivan uuden merkityksen.

Oli aika päästää irti vanhoista kaavoista, opituista käytösmalleista ja selviytymiskeinoista.

Oli aika päästää irti itsestäni.

Oli aika nollata tilanne. Haudata entinen minä.

Kuvat: Sara-Annika Aremo