Yksi parhaimmista päätöksistä oman kehon suhteen on ollut sen korjaaminen samalla, kun käyn läpi tätä terapiamatkaa. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja keho kätkee itseensä melkoisen määrän taakkaa.

Olen joskus vuosia sitten puhunut täällä blogissa siitä, miten kehoon patoutuu tavaraa (tässä ja tässä). Enpä silloin tiennyt, kuinka paljon ja miten pitkältä ajalta.

Olen 31-vuotias. Vuosia on kertynyt, mutta samalla tulee ajatelleeksi niitä, jotka eivät koskaan edes aloita vastaavaa matkaa. 

Aloitin kehollisen terapian ikään kuin sattumalta viime joulukuussa. Päädyin eräälle vastaanotolle – jälleen ystävän suosituksesta – enkä edes tiennyt, mitä odottaa. Kävin ja käyn edelleen hoidoissa kahden viikon välein.

Heti ensimmäisellä käynnillä sain kuulla, että kannan paljon vihaa sisälläni. Maksa ja keuhkot olivat tukossa. Hartia- ja niskaseutu eivät liikkuneet mihinkään. Jo talvitakin paino sattui hartioita. Tämä oli minulle tyypillistä ja olen identifioinut itseni niska-hartia-potilaaksi. Tosin nyt kaularangan ongelmat aiheuttivat huimausta, mikä häiritsi arkea ja erityisesti työntekoa.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain kuulla että kannan paljon vihaa sisälläni. Vasta nyt ymmärrän, mitä se tarkoitti.

Kutsutaan tätä hoitomuotoa vaikka spessuhoidoksi, koska sille ei ole olemassa nimeä, enkä oikein tiedä, mikä vastaava hoitomuoto kuvailisi sitä. Kivuliasta se kuitenkin on. Kehoa mm. painellaan ja hytkytellään. Sisäelimiä ja akupisteitä hoidetaan. Puretaan suojakilpeä.

Suojakilpeä, jonka olen kasvattanut itselleni erinäisissä traumaattisissa tilanteissa, jotta olisi turvallisempaa olla.

Prosessi on ollut pitkä, sillä keholla on tapana palata sille turvalliseen tilaan, kun arjessa kohtaa tilanteita, jossa keho luulee tarvitsevansa suojakilpeä. Näin viiden kuukauden jälkeen taakka on huomattavasti kevyempi. Huomaan myös herkästi, miten keho väsyy tiettyjen tilanteiden jälkeen. Siksi koen, että tämän eheytymismatkan aikana olisi tärkeää myös muuttaa omaa arkea aika kokonaisvaltaisesti – muuten keho palaa sille haitalliseen tilaan ja alkaa jälleen panssaroimaan sille tuttua suojakilpeä.

Spessuhoidossa selvisi, ettei hermostoni palaudu kunnolla, vaikka mielestäni osaan levätä. Olenhan elänyt hermostoni kanssa 31-vuotta, joten kaikkeen tottuu – myös ympärivuorokautiseen stressiin, joka tosin pitkittyneenä voi näkyä esimerkiksi erilaisina kroonisina vaivoina, hormonien epätasapainona tai immuunipuolustusjärjestelmän heikkoutena.

Oireeseen voi liittyä myös ADHD, joka on ihan oma lukunsa ja jonka tutkimukset ovat vielä kesken. Kerron siitä varmasti enemmän, kun tiedän enemmän.

Joka tapauksessa traumarefleksit syntyvät meille jo vauvoina ja jokaisella meistä on oma hermostotyyppimme. Joskus traumat syntyy jo kohdussa, kuten vaikkapa moro-refleksi.

Erinäiset henkiset hoitajat ovat vuosia minulle sanoneet, että olen kokenut ensimmäisen traumani ennen syntymääni, mutta vasta nyt uskon ja ymmärrän tämän.

Sain joululahjaksi käynnin hermostotestiin, Marjo Remekselle. Jälleen, aika ei olisi voinut olla suotuistampi. Marjo on opettanut mulle paljon hermostosta ja jäin hänelle hoidettavaksi.

Sensomotorisessa kuntoutuksessa keskitytään pääosin moro-refleksin sammuttamiseen. Se syntyy meissä sikiövaiheessa noin 30 viikkoisina ja sen pitäisi kadota syntymän jälkeen, 3-6 kuukauden iässä.

Minulla tämä primitiivirefleksi tuli ja jäi. Yllättävän monilla meistä on se ja se voi näkyä esimerkiksi säikkymisenä, yliherkkyytenä, impulsiivisuutena, keskittymisen ja tarkkaavuuden haasteina sekä heikkona resilienssinä.

Osa oireista voi edelleen viitatta ADHD:hen, mutta uskon, että moro-refleksin sammuttamisesta on silloin vielä merkittävämpi hyöty.

Hoitoa on takana kolme kuukautta ja olen tehnyt erikoisjumppia joka ikinen päivä. Yhdessä liikkeessä joudun pitämään tyynyä päälaella — erikoista on. Pelkään myös kokoajan, että teen niitä väärin. Ettei refleksit sammukaan.

Viime käynnin mukaan tuloksia on tullut ja jännällä odotan Marjon tuomiota, että pitääkö jumppia tehdä loppuelämän.

Itse huomaan erikoisjumppien avittavat pilatesta ja sen ansioista olen päässyt eheytymismatkallani valovuosia eteenpäin. Hermostoni on edelleen hermostoni, ja levon eteen on tehtävä muutakin kuin vain nukkua.

Kolmantena kehollisena terapiamuotona aloitin tammikuussa pilateksen. Inhosin nuorempana sitä ja se oli ”pakollinen paha” balettiopintojen ohella. Eipä siinä – olen seissyt, kävellyt, tanssinut koko elämäni itselleni haitallisessa asennossa, jonka johdosta keho on oppinut kasvattamaan suojakuoren tiettyihin kohtiin kehossa.

Se on myös oppinut säilyttämään tukahdutettuja tunteita tietyissä kohdissa kehoa.

Olen löytänyt valtavasti iloa pilateksesta ja saan tunneilta onnistumisen tunteita, joita ei yksitoikkoisessa arjessa tällä hetkellä kamalasti ole. Pilates sopii täydellisesti mun hermostolle kehoa vahvistavana treeninä. En ole vielä uskaltanut treenata kotona, sillä kun opettajani Merika Sjöberg ei valvo, kehoni tahtoo mennä takaisin vanhaan haitalliseen asentoon.

Kehoni on muuttunut lyhyessä ajassa ja toki uupumuksen takia se väsyy herkemmin. Hermostollisesti kaikki dynaaminen harjoittelu on tällä hetkellä no-go. Esimerkiksi tennistunnit ovat harmillisesti holdilla. En myöskään vedä joogatunteja tällä hetkellä.

Toki arjessa on haastavaa olla koko ajan läsnä oikeaoppisessa asennossa, kun on niin paljon helpompaa vaan olla kuten on aina ennenkin oltu.

Arjen tuunaaminen uusiksi on ollut tärkeää, jotta keho ja mieli oppisi pysyä uusilla urilla. Prosessi on pitkä.

Vaatii lehmän hermoja palautua ja tammikuussa ajattelin tämä olisi nopeasti ohi. Monta tuntia olen maannut piikkimaton päällä ja miettinyt, että koska elämä oikein alkaa?

Kaikki kolme kehon kuntoutusmuotoa ovat olleet vahvasti toistensa tukena. Olen maailman kiitollisin, että nämä kolme haltijatarta tulivat elämääni aikalailla kreivin aikaan. Ikään kuin Universumi olisi sanellut minulle, että nyt tee näin, niin paranet.

If nothing changes, nothing changes.

Olen muuttanut paljon asioita viimeisten kuukausien aikana, mutta se ei vielä riitä. Juuri viime viikolla sain spessuhoidossa noottia siitä, että nyt alkaa taas näkymään kehossa kiire. (Varasin heti ajan akupunktioon, joka on myös ollut itselleni tärkeä hoitomuoto, mutta siinä syvennytään Qi:hin ja kehon energioihin, joten jätetään se toiseen postaukseen.)

Sain spessuhoidossa myös kehuja siitä, että olen päästänyt irti vuosia kannetuista tunteista. Niistä, mitä olen kantanut repussa mukana, kun en ole tiennyt mitä ne edes ovat ja mitä niille olisi pitänyt tehdä. Ihan herkistyin tästä, koska ymmärrän nyt miten paljon vihaa mun sisälle oli patoutunut. Kiitokset tästä psykoterapeutilleni.

Keho ja mieli ovat vahvasti linkissä toisiinsa. Itseni kohdalla molempien hoitaminen samaan aikaan on ollut eheyttävämpää kuin mikään. Uskon vahvasti siihen, että tulevaisuudessa tullaan yhä enemmän painottamaan kehollisen terapian tärkeyttä mielen sairauksia hoitaessa.

P.S. Paikka ja hoitajani, jossa käyn spessuhoidossa haluavat pysyä anonyymeinä.

Kuvat: Sara-Annika Aremo