Kuntoutus osa 2

 

Palattuani ensimmäiseltä kuntoutusjaksolta hakeuduin psykiatrin vastaanotolle tutkituttamaan ADHD:ta. Ensimmäisen session jälkeen hän totesi, ettei tutkimukset olisi niin yksiselitteisiä, sillä lapsuuteni ja kotiolot eivät olleet ihan normaalit.

 

Uupumusta ja surua siivitti lukuisat hermoromahdukset ja paniikkikohtaukset pitkin viikkoja. Psykiatrini epäilee, että paniikkikohtaukset voivat olla traumaperäistä stressihäiriötä. En yhtään ihmettele, vaikka olisikin.

Paniikkikohtauksia ei yhdistänyt mikään tietty triggeri, vaan niitä saattoi tulla mitä erikoisemmissa tilanteissa.

 

Helmikuussa oli tarkoitus lähteä talvilomalle Alpeille kavereiden kanssa. Viisi päivää saman katon alla aiheutti valtavasti ahdistusta ja stressiä. Mitä, jos saan romahduksen siellä? Tai paniikkikohtauksen? Pilaan kaikkien loman. Aivan taatusti pilaan.

 

Reippaana vedin kiltin tytön viitan päälle ja päätin lähteä reissuun, vaikka mieheni rauhoitteli viimeiseen asti, että voidaan muuttaa suunnitelmia ja mennä kahdestaan mökille viettämään talvilomaa. Hän on ollut valtava tuki koko tämän prosessin aikana, enkä voi edes kuvitella missä olisin ilman häntä ja hänen tuomaa turvallisuutta mun elämään.

Toinen elämäni mies, veljeni, auttoi minua pakkaamaan reissuun, sillä en itse kyennyt edes siihen. Halusin silti lähteä matkalle, jota oli suunniteltu viime kesästä asti. Järkeistin itselleni sitä sillä, että saisi maiseman vaihdoksen. Että monen kuukauden jälkeen saisin muuta ajateltavaa.

 

 

Yhteiselo kavereiden kanssa sujui paremmin kuin odotin. Nauroin ensimmäistä kertaa (vedet silmissä) moneen kuukauteen. Reissuun lähteminen kannatti.

Sain vain yhden paniikkikohtauksen reissun aikana ja se on jäänyt tämän kevään viimeisimmäksi. Värit alkoivat pikku hiljaa palata elämään ja valo tunnelin päässä alkoi loistamaan yhä kirkkaampana.

 

Näin jälkikäteen ajateltuna reissu oli symbolinen. Jätin vuorille viimeisen paniikkikohtauksen.

 

Jossain syvyyksissä, sieluni pimeimmässä nurkassa ojensin käden pienelle Kriseldalle. Oli aika mennä eteenpäin.

 

 

Kotona uupumus ja suru muuttui hiljalleen vihaksi. Niin suureksi vihaksi, etten tiennyt mitä tehdä niillä valtavilla tunteilla. En osannut käsitellä niitä.

 

Seuraava kuntoutus ei siis olisi voinut tulla parempaan aikaan. Maaliskuussa lähdin takaisin House of Therapyyn ja astuessani taloon, fiilis oli erilainen. Olin aivan eri ihminen mennessäni sinne ensimmäistä kertaa.

 

Olin muuttunut raadosta haamuksi. Kuin mulla olisi ollut ympärilläni pelkät ääriviivat. Mitä enemmän askeleita otin eteenpäin, sitä enemmän tiputin asioita pois repusta.

Purin. Tuntitolkulla purin terapiaistunnoilla, meditaatioissa, energiahieronnassa ja -hoidossa. Olo oli hämmentynyt ja samalla kevyempi. Irtipäästäminen vain syveni sen merkityksessään.

 

En enää ollut painekattila, vaan tulivuori, joka alkoi purkautua vuosikymmenien aikana kasaantuneesta vihasta. Olin niin väsynyt, etten jaksanut enää pyristellä vastaan. Olin ihan helvetin vihainen.

Samalla vihan kavereiksi ilmestyi pettymys ja avuttomuus. Samalla tuli kuvioon hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tunne. Tunsin myös inhoa, kaipausta, järkytystä ja olin loukkaantunut. Ennen kaikkea tunsin valtavaa häpeää. Sukupolvien yli kasvanutta häpeää, josta oli aika irrottaa.

 

Surullista oli ymmärtää se, etten ennen osannut nimetä näitä vihasta erillisiä tunteita. Tunnetaitoja ei ollut. 

Niihin ei ollut tervettä oppimismallia. Haastavien tunteiden kohtaamiseen empaattista mallia ei ollut.

Turvallista ja lohduttavaa syliä ei ole aiemmin ollut.

 

Sen sijaan oli peittelyä, kieltämistä ja tukahduttamista. Eipä mikään ihme, etten tiennyt mitä tehdä sillä valtavalla kasalla tunteita.

Tässä sitä nyt opetellaan. Tunnistamaan. Ymmärtämään. Olemaan kaikkien tunteiden kanssa. Better late than never.

 

 

Vaikka olin lukenut sata ja yksi self-help-kirjaa elämäni aikana, mikään ei ole ollut niin silmiä avaavaa kuin ammattilaisen kanssa asioiden läpikäyminen. Mietin paljon sitä, miltä elämä näyttäisi, jos olisin osannut hankkia apua aiemmin? Tai jos olisin saanut turvalliset eväät elämään kotoa?

 

Toisen kuntoutusjakson myötä sain työkalupakin, jossa on valtava kumi. Sillä on nyt tarkoitus kumittaa ja oppia pois kaikista haitallisista malleista. Jostain näiden ääriviivojen alta löytyy pieni autenttinen Kriselda, joka haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään.

 

Sanotaan, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. En muutama kuukausi sitten vielä ymmärtänyt tätä lainkaan.

Olen ottanut tukevan otteen pienen Kriseldan kädestä ja yhdessä me noustaan vielä pintaan.

 

 

Kuvat: Sara-Annika Aremo

hyvinvointi oma-elama syvallista terveys

Uupumus ja keho

 

Yksi parhaimmista päätöksistä oman kehon suhteen on ollut sen korjaaminen samalla, kun käyn läpi tätä terapiamatkaa. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja keho kätkee itseensä melkoisen määrän taakkaa.

 

Olen joskus vuosia sitten puhunut täällä blogissa siitä, miten kehoon patoutuu tavaraa (tässä ja tässä). Enpä silloin tiennyt, kuinka paljon ja miten pitkältä ajalta.

Olen 31-vuotias. Vuosia on kertynyt, mutta samalla tulee ajatelleeksi niitä, jotka eivät koskaan edes aloita vastaavaa matkaa. 

 

Aloitin kehollisen terapian ikään kuin sattumalta viime joulukuussa. Päädyin eräälle vastaanotolle – jälleen ystävän suosituksesta – enkä edes tiennyt, mitä odottaa. Kävin ja käyn edelleen hoidoissa kahden viikon välein.

 

Heti ensimmäisellä käynnillä sain kuulla, että kannan paljon vihaa sisälläni. Maksa ja keuhkot olivat tukossa. Hartia- ja niskaseutu eivät liikkuneet mihinkään. Jo talvitakin paino sattui hartioita. Tämä oli minulle tyypillistä ja olen identifioinut itseni niska-hartia-potilaaksi. Tosin nyt kaularangan ongelmat aiheuttivat huimausta, mikä häiritsi arkea ja erityisesti työntekoa.

 

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain kuulla että kannan paljon vihaa sisälläni. Vasta nyt ymmärrän, mitä se tarkoitti.

 

Kutsutaan tätä hoitomuotoa vaikka spessuhoidoksi, koska sille ei ole olemassa nimeä, enkä oikein tiedä, mikä vastaava hoitomuoto kuvailisi sitä. Kivuliasta se kuitenkin on. Kehoa mm. painellaan ja hytkytellään. Sisäelimiä ja akupisteitä hoidetaan. Puretaan suojakilpeä.

 

Suojakilpeä, jonka olen kasvattanut itselleni erinäisissä traumaattisissa tilanteissa, jotta olisi turvallisempaa olla.

 

Prosessi on ollut pitkä, sillä keholla on tapana palata sille turvalliseen tilaan, kun arjessa kohtaa tilanteita, jossa keho luulee tarvitsevansa suojakilpeä. Näin viiden kuukauden jälkeen taakka on huomattavasti kevyempi. Huomaan myös herkästi, miten keho väsyy tiettyjen tilanteiden jälkeen. Siksi koen, että tämän eheytymismatkan aikana olisi tärkeää myös muuttaa omaa arkea aika kokonaisvaltaisesti – muuten keho palaa sille haitalliseen tilaan ja alkaa jälleen panssaroimaan sille tuttua suojakilpeä.

 

Spessuhoidossa selvisi, ettei hermostoni palaudu kunnolla, vaikka mielestäni osaan levätä. Olenhan elänyt hermostoni kanssa 31-vuotta, joten kaikkeen tottuu – myös ympärivuorokautiseen stressiin, joka tosin pitkittyneenä voi näkyä esimerkiksi erilaisina kroonisina vaivoina, hormonien epätasapainona tai immuunipuolustusjärjestelmän heikkoutena.

Oireeseen voi liittyä myös ADHD, joka on ihan oma lukunsa ja jonka tutkimukset ovat vielä kesken. Kerron siitä varmasti enemmän, kun tiedän enemmän.

 

Joka tapauksessa traumarefleksit syntyvät meille jo vauvoina ja jokaisella meistä on oma hermostotyyppimme. Joskus traumat syntyy jo kohdussa, kuten vaikkapa moro-refleksi.

Erinäiset henkiset hoitajat ovat vuosia minulle sanoneet, että olen kokenut ensimmäisen traumani ennen syntymääni, mutta vasta nyt uskon ja ymmärrän tämän.

 

Sain joululahjaksi käynnin hermostotestiin, Marjo Remekselle. Jälleen, aika ei olisi voinut olla suotuistampi. Marjo on opettanut mulle paljon hermostosta ja jäin hänelle hoidettavaksi.

 

Sensomotorisessa kuntoutuksessa keskitytään pääosin moro-refleksin sammuttamiseen. Se syntyy meissä sikiövaiheessa noin 30 viikkoisina ja sen pitäisi kadota syntymän jälkeen, 3-6 kuukauden iässä.

Minulla tämä primitiivirefleksi tuli ja jäi. Yllättävän monilla meistä on se ja se voi näkyä esimerkiksi säikkymisenä, yliherkkyytenä, impulsiivisuutena, keskittymisen ja tarkkaavuuden haasteina sekä heikkona resilienssinä.

Osa oireista voi edelleen viitatta ADHD:hen, mutta uskon, että moro-refleksin sammuttamisesta on silloin vielä merkittävämpi hyöty.

 

Hoitoa on takana kolme kuukautta ja olen tehnyt erikoisjumppia joka ikinen päivä. Yhdessä liikkeessä joudun pitämään tyynyä päälaella — erikoista on. Pelkään myös kokoajan, että teen niitä väärin. Ettei refleksit sammukaan.

Viime käynnin mukaan tuloksia on tullut ja jännällä odotan Marjon tuomiota, että pitääkö jumppia tehdä loppuelämän.

 

Itse huomaan erikoisjumppien avittavat pilatesta ja sen ansioista olen päässyt eheytymismatkallani valovuosia eteenpäin. Hermostoni on edelleen hermostoni, ja levon eteen on tehtävä muutakin kuin vain nukkua.

 

 

Kolmantena kehollisena terapiamuotona aloitin tammikuussa pilateksen. Inhosin nuorempana sitä ja se oli ”pakollinen paha” balettiopintojen ohella. Eipä siinä – olen seissyt, kävellyt, tanssinut koko elämäni itselleni haitallisessa asennossa, jonka johdosta keho on oppinut kasvattamaan suojakuoren tiettyihin kohtiin kehossa.

Se on myös oppinut säilyttämään tukahdutettuja tunteita tietyissä kohdissa kehoa.

 

Olen löytänyt valtavasti iloa pilateksesta ja saan tunneilta onnistumisen tunteita, joita ei yksitoikkoisessa arjessa tällä hetkellä kamalasti ole. Pilates sopii täydellisesti mun hermostolle kehoa vahvistavana treeninä. En ole vielä uskaltanut treenata kotona, sillä kun opettajani Merika Sjöberg ei valvo, kehoni tahtoo mennä takaisin vanhaan haitalliseen asentoon.

 

Kehoni on muuttunut lyhyessä ajassa ja toki uupumuksen takia se väsyy herkemmin. Hermostollisesti kaikki dynaaminen harjoittelu on tällä hetkellä no-go. Esimerkiksi tennistunnit ovat harmillisesti holdilla. En myöskään vedä joogatunteja tällä hetkellä.

Toki arjessa on haastavaa olla koko ajan läsnä oikeaoppisessa asennossa, kun on niin paljon helpompaa vaan olla kuten on aina ennenkin oltu.

 

Arjen tuunaaminen uusiksi on ollut tärkeää, jotta keho ja mieli oppisi pysyä uusilla urilla. Prosessi on pitkä.

Vaatii lehmän hermoja palautua ja tammikuussa ajattelin tämä olisi nopeasti ohi. Monta tuntia olen maannut piikkimaton päällä ja miettinyt, että koska elämä oikein alkaa?

 

 

Kaikki kolme kehon kuntoutusmuotoa ovat olleet vahvasti toistensa tukena. Olen maailman kiitollisin, että nämä kolme haltijatarta tulivat elämääni aikalailla kreivin aikaan. Ikään kuin Universumi olisi sanellut minulle, että nyt tee näin, niin paranet.

 

If nothing changes, nothing changes.

 

Olen muuttanut paljon asioita viimeisten kuukausien aikana, mutta se ei vielä riitä. Juuri viime viikolla sain spessuhoidossa noottia siitä, että nyt alkaa taas näkymään kehossa kiire. (Varasin heti ajan akupunktioon, joka on myös ollut itselleni tärkeä hoitomuoto, mutta siinä syvennytään Qi:hin ja kehon energioihin, joten jätetään se toiseen postaukseen.)

Sain spessuhoidossa myös kehuja siitä, että olen päästänyt irti vuosia kannetuista tunteista. Niistä, mitä olen kantanut repussa mukana, kun en ole tiennyt mitä ne edes ovat ja mitä niille olisi pitänyt tehdä. Ihan herkistyin tästä, koska ymmärrän nyt miten paljon vihaa mun sisälle oli patoutunut. Kiitokset tästä psykoterapeutilleni.

 

Keho ja mieli ovat vahvasti linkissä toisiinsa. Itseni kohdalla molempien hoitaminen samaan aikaan on ollut eheyttävämpää kuin mikään. Uskon vahvasti siihen, että tulevaisuudessa tullaan yhä enemmän painottamaan kehollisen terapian tärkeyttä mielen sairauksia hoitaessa.

 

P.S. Paikka ja hoitajani, jossa käyn spessuhoidossa haluavat pysyä anonyymeinä.

 

Kuvat: Sara-Annika Aremo

hyvinvointi hyva-olo terveys oma-elama