Näin pääsiäisen kunniaksi olen pohtinut paljon katumusharjoitusta ja muutenkin katolisen kirkon erinäisiä sakramentteja. Filippiineillä pääsiäisjuhla on aika iso ja näyttävä osa katolista kulttuuria. Muistatte ehkä, kun Madventuresin Riku ja Tunna raottivat tätä dramaattista juhlatapahtumaa muutama vuosi sitten telkkarissa.

Joka tapauksessa, en siis kuulu kirkkoon, mutta olen saanut katolisen kasvatuksen ja olen viimeksi ripittäytynyt peruskoulussa.

Vaikka olen ottanut sellaisen elämänasenteen, ettei mitään saisi katua (no ragrets!), niin kyllä jälkeenpäin on tullut mietittyä, että monet asiat olisi voinut jättää tekemättä. Siispä tässä on pienimuotoinen synninpäästöni.

Se, että olen puhunut rumasti toisista ihmisistä.

Myönnetään, että välillä tulee sanottua asioita muista henkilöistä, jotka eivät ole ihan kosher. Helposti sitä saattaa myös lähteä komppaamaan ystävän sanomisia. Oli se sitten tuttavapiiristä oleva tyyppi tai julkisuuden henkilö, niin jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, kannattaisi olla vaan hiljaa.

Se, että olen epäröinyt itseäni.

Jotenkin sitä jatkuvasti kyseenalaistaa itseään ja sitä, että riittääkö. Olenhan itseni pahin vihollinen, mutta yrittäjyys on tuonut itselleni valtavan määrän itsevarmuutta. Uskallan ottaa enemmän riskejä ja luotan itseeni, että pärjään. Elämä jatkuu, vaikka mikä tulis.
 

Se, että ei ole kehunut tarpeeksi.

Etenkin naisena sitä toivoo ja tarvitsee huomiota, mutta kuinka usein sitä tulee itse kehuttua ja annettua huomiota muille? Kehujen antaminen on täysin ilmaista ja sen vaan olen todennut, että sen mitä antaa saa moninkertaisena takaisin.

Se, että olen elänyt elämääni muiden odotusten mukaan.

Se, että elää omannäköistä elämää on suuri rikkaus ja täällä länsimaissa meillä on vapaus toteuttaa itseämme juuri kuten haluamme. Jokaisessa meissä on mahtava määrä potentiaalia ja elämä on aivan liian lyhyt siihen, että elää muiden odotusten mukaan. Yks elämä.

Se, että en ole pitänyt puoliani.

Monesti sitä sortuu kiltin tytön rooliin ja antaa muiden kävellä ylitse. Olen super kiitollinen siitä, että ympäriltäni löytyy vahvoja tyyppejä, jotka ovat omalla esimerkillään näyttäneet, että pitää pitää omia puoliaan.

Se, etten ole sanonut tarpeeksi, että rakastan.

Tämä on jostain syystä todella haastavaa. Olen vasta reilusti yli kaksikymppisenä opetellut samonaan “Minä rakastan sinua”. Parisuhteessa tätä tulee sanottua ääneen, mutta sitä aina voisi sanoa enemmän. Myös ystävä- ja perhesuhteissa pitäisi sanoa, jos tuntuu hyvältä. Pakko myöntää, että toivon itseltäni parannusliikettä tämän suhteen, etenkin parisuhteen ulkopuolella oleviin ihmissuhteisiin.
 
 
Toivottavasti kaikilla on ollut mitä ihanin pääsiäinen ♥