Latasin lomaa varten muutaman äänikirjan, joista yksi oli Kimmo Takasen Tunne Lukkosi. Kira oli vinkannut siitä omassa blogissaan ja vaikka olen lukenut kirjan muutamia vuosia sitten ensimmäisen kerran, niin tuntui siltä, että olisi jälleen aika palata siihen.

Takanen avaa kirjassa tunne-elämän eri lukkoja, jotka selittävät miksi reagoimme ja toimimme kuten toimimme erilaisissa tilanteissa. Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu haitallinen tapa, joka on traumaattisessa tilanteessa ollut primitiivinen puolustusreaktio. Siksi saatamme jossain tilanteissa toimia lapsellisesti.

Toisella lukukierroksella oli hauska huomata, miten eri elämäntilanteet voivat laukaista uusia lukkoja. Kun luin kirjan muutama vuosi sitten painin silloin selvästi eri asioiden kanssa ja on niiden eteen myös tehty duunia. Ja, vaikka nyt puhaltaa uudet lukot, niin ne ovat silti syntyneet lapsuudessa. Uusi elämäntilanne on vain laukaissut ne.

Koen usein syyllisyyttä ja häpeää siitä, etten yllä omiin vaatimuksiini. Aina on jotain tavoittelemisen arvoista ja jotain parannettavaa. Kirjan aikana tehdään matka lapsuuteen, jossa käydään läpi hetkiä, jolloin nämä opitut käytösmallit ovat syntyneet.

Omat lapsuuden harrastukset, valmentajat ja vanhemmat vaikuttavat merkittävästi tunnelukkojen kehittymiseen. Se, että saa joka päivä kuulla ettei riitä, asettaa lapselle riman niin korkealle, ettei sitä voi ikinä saavuttaa.

Ikävintä tässä oli ymmärtää se, että vaatimukseni ulottuvat myös lähimmäisiini. Vaadin täydellisyyttä niin itseltäni, mutta myös muilta. On äärimmäisen kamalaa huomata, että syyllistyy helposti muiden kritisointiin ja aliarvioimiseen. Olen monesti ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät osaa delegoida asioita, vaan haluavat tehdä kaiken itse. Nyt oivalsin, että olen useimmissa tilanteissa itse sellainen.

Itsensä hyväksyminen on elämänmittainen tie ja kun sen tekee, pystyy myös hyväksymään muut sellaisina kuin ovat. Virheineen.

Yksi parhaimmista opeista viime vuonna oli Nanna Mikkoselta Design Your Roadmap -kurssilla, jossa opettelimme antamaan itsellemme anteeksi. Tatuoin päässäni aina välillä asioita omaan käteeni ja siinä se nyt on ollut viime toukokuusta asti muistuttamasta: Annan anteeksi sinulle, Kriselda, ettet ole sellainen kuin toivoisin sinun olevan.

Meillä kaikilla on vastuu omista tunteistamme ja ajatuksistamme. Olen todennut itselleni miljoona kertaa sen, että elämä super paljon helpompaa, kun ei purista mailaa. Tai hampaita yhteen. Onnellisuus on valintakysymys (sekin on leikkitatuoituna käteeni) ja se, miten korkealle riman asettaa on TÄYSIN meistä itsestä kiinni.

Sanotaan, että jokainen reissu muuttaa omalla tavallaan meitä. En vain osannut aavistaa, että tämän matkan tarkoituksena olisi tehdä samalla aikamatka omaan lapsuuteen ja opetella vapautumaan tunnelukoista.

Testaa omat tunnelukkosi täältä.

Lue myös:
My roadmap: Ura ja miten tänne päädyin
Täydellinen lopputulos

INSTAGRAM (@KRISELDA) / FACEBOOK / PINTEREST