Paska koti vai ei?
Asuimme kerrostalossa, toisessa kerroksessa.
Alakerran naapureina juoppoja.
Joka aamu hyppäsivät autonrattiin yhdeksän aikaan, hurauttivat kauppaan ja ostivat mäyriksen olutta.
Välillä pariskunnan rouva osti kukkia.
Asunnossa oli tosi huono ilma, kostea. Keittiöstä tykkäsin.
Olen huomannut yhdisteleväni tunteita, ajatuksia ja joitain sellasia asioita joista tulee hyvä mieli,
Jokin pieni muistutus menneisyydestä. Vain hyviä sellaisia.
Joita koen tässä päivässä. Kävelyllä, autonratissa, katsoessani pienimmäistäni.
Siihen aikaan jolloin tuolla elettiin.
Isommat lapset syntyivät tuolla.
Kaksi vaippa ikäistä samaan aikaan. Olin todella paljon yksin. Kodin ja lastenhoitaminen oli pääosin vastuullani.
Mies oli paljon töissä.
Jatkuvaa univelkaa. Ei ollenkaan omaa-aikaa. Päivästä seuraavaan selviämistä.
Ylimääräistä energiaa ei ollut lähteä mihinkään, ystäville,avoimiin päiväkoteihin, kerhoihin tai mihinkään muuhun jossa olisi ollut aikuista seuraa.
Sosiaalinen elämä kuihtui pikkuhiljaa. Koti sijaitsi keskellä ei mitään, joten elämä keskittyi niiden seinien sisälle.
Onneksi vanhemmat asuivat lähellä. Siellä tuli tapettua aikaa. Ilman olisin varmaan tullut hulluksi.
Kotona oli koko ajan sekaista. Tekemättömiä asioita. Vihasin tuota kämppää.
Parkkipaikalta rapunovelle oli kuin vuorelle kiipeämistä.
Pahimmillaan kaukalo yhdessä kädessä, juuri kävelemään oppinut toisessa ja kauppakassit kolmannessa. Hoitolaukku kiristi kaulalla.
Kaaos kuvasi noita päiviä.
Siksi ihmettelen syvästi, mistä nuo hyvänolon tunnemuistot kyseistä asuntoa ja aikaa kohtaan kumpuavat.
Tätä se varmaan tarkoittaa. Sanonta; kun aika kultaa muistot.
