F33.2

Olihan minulla ollut masennusta aikaisemmin. Avioeroni jälkeen hakeuduin terapiaan ja söin mielialalääkkeitä jonkun aikaa. Totuin siihen, että elämä ahdistaa ja mieli on matalalla. Tällöin kuitenkin elämässäni oli vielä asioita, joista nautin. Ystävät, lomamatkat ja aurinko piristivät ja välillä unohdin sisälläni olevan pimeän möykyn. Järkeilin, että pärjään yksinäni ja lopetin lääkkeet sekä terapian.

Jälkikäteen ajateltuna terapian lopettaminen tuohon aikaan oli järjetöntä. Olin juuri aloittanut uudessa työpaikassa ja ahdistus vaan kasvoi kasvamistaan. Halusin kuitenkin pärjätä yksin. Samalla koin, että en edisty terapiassa tarpeeksi.Terapiastakin tuli suorittamista.

Syksyllä romahdin ja päädyin kahdeksi viikoksi vuodeosastolle. Sain diagnoosiksi F33.2 – toistuva vakava masennus.  Kuvittelin, että pääsisin parin viikon kuluessa takaisin töihin ja samaan oravanpyörään. Kun pääsin kotiin vajosin yhä synkempään tilaan. En jaksanut nousta ylös sängystä, en jaksanut nähdä ihmisiä, en jaksanut tehdä mitään. Saatoin nukkua melkein vuorokauden ympäri. Sanomattakin lienee selvää, että en ollut työkykinen. En myöskään nähnyt mitään syytä miksi nousta sängystä ylös.

Tässä vaiheessa tärkeimmäksi osoittautuivat läheiset ihmiset. He jotka jaksoivat soittaa ja tuoda minulle ruokaa kaikista huonoimpina päivinäni. Vähitellen he raahasivat minut kävelylle tai kahville. Ihan mitä vaan jotta pääsisin hetkeksi pois vuoteesta ja omasta synkästä kuplastani. Yksinäni olisin jäänyt vain sängyn pohjalle.

Masennus ei tuntunut menevän minnekään. Muutimme lääkitystäni, jonka avulla sain hieman lisää energiaa. Voisi ajatella, että tästä asiat lähtivät hitaasti eteenpäin – mutta ei tarpeeksi nopeasti. Turhauduin tekemään asioita, jotka eivät tuottaneet minulle mielihyvää. Suostuin minulle ehdotettuun päiväsairaalaan, jotta saisin elämääni edes jonkinlaisen rytmin. Sairauslomaani jatkettiin muutaman viikon välein.

Mistä löytää se jokin,  jolla jaksaa yrittää eteenpäin? Tätä mietin vieläkin.