Missä olen nyt?

Voisi sanoa, että päiväosastolla viettämäni aika oli minulle hyödyllisin hoitojakso. Tapasin jakson aikana ihmisen, jonka kanssa synkkasi heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Hänelle pystyin kertomaan lyhyen tuttavuuden jälkeen vaikeita asioita, joita en välttämättä ole kertonut ystävilleni. Se, että toisen kanssa voi olla täysin aito ja jakaa miltä oikeasti tuntuu on korvaamatonta. Hoitojakson päätyttyä sanoinkin, että minulle parasta osastojakson aikana on ollut vertaistuki. Olen edelleen sitä mieltä.

Päiväosastojakson jälkeen kuitenkin romahdin ja vietin joulun pyhät vuodeosastolla. Halu päästä eteenpäin ja voida paremmin oli kasvanut, ja tein kovasti töitä itseni kanssa tuon kahden viikon jakson aikana. Negatiivisesta ajattelusta ja itsekritiikistä on kuitenkin vaikea päästä eroon. Miten olin taas joutunut tähän kuntoon ja miksi en päässyt synkkyydestä valoon päin? 

Kotiinpaluu ahdisti. Oli helpompaa olla osastolla, jossa joku kertoi mitä pitää tehdä ja jossa ruoka tuli valmiina pöytään. Pelkäsin, että kun menen kotiin en jaksasi ylläpitää päivärytmiä tai ulkoilla. Osastolla tämä kaikki tuntui helpommalta. Uudenvuodenlupaukseni oli kuitenkin yrittää, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Minulle sanottiin, että alussa täytyy ikään kuin huijata itseänsä tekemään asioita – jossain vaiheessa tekeminen alkaisi tuottamaan mielihyvää.

Sairauslomaani jatkettiin kevään loppuun. Tällä hetkellä jaksan pitää huolta itsestäni ja jopa urheilla. Tulevaisuus kuitenkin mietityttää ja pelottaa. Minulla ei ole työtä johon palata. Miten työllistyn ja jaksanko ylipäätänsä enää tehdä ammattiani vastaavaa työtä? En tiedä kestäisinkö uutta romahdusta. Joinakin päivinä tuntuu siltä, että kyllä täältä vielä noustaan. Joskus taas ajattelen, että eihän minulla ole enää mitään annettavaa elämälle. 

Mieli on kummallinen asia. Joskus se kertoo meille asioita, jotka eivät ole totta. Tämän ajatuksen voimalla jaksan eteenpäin – päivä kerrallaan.