”Pupu!”
Kun tyttö oli vielä pienempi, odotin aina innolla ja jännityksellä sitä seuraavaa kehitysaskelta. Koskahan se kääntyy ympäri? Milloin nousee pystyyn? Koska tulee ensimmäinen sana? Kuitenkin (tietenkin!) usein kävi niin, että vaikka vietin lapsen kanssa suurimman osan hänen valveillaolon tunneistaan, en useinkaan ollut se, joka sai ensimmäisenä todistaa uutta opittua taitoa…
Eräänä päivänä tytön ollessa viisikuinen lähdin lähikauppaan ostamaan maitoa. Mies tekstasi pian perään: ”Tuo luumuja.” Ja sitten toisen tekstarin: ”Ai niin, tyttö kääntyi mahalleen.”
Viime joulun aikaan anoppi oli meillä käymässä, juttelin hänen kanssaan keittiössä. Selkäni takaa, kahden metrin päästä olohuoneesta mies huudahti äkkiä innoissaan – tyttö oli ottanut ensimmäiset, horjuvat askeleensa ilman tukea.
Tammikuussa kävin pitkästä, pitkästä aikaa leffassa ystävieni kanssa. Tulin illalla kotiin, tyttö oli jo nukkumassa, mies kertoi ylpeänä tytön sanoneen ihan selvästi ”että” (vettä) – sanainen arkku oli auennut ensimmäistä kertaa.
Toisaalta monet uudet taidot ovat tulleet mukaan niin pikkuhiljaa, ettei niille ole voinut osoittaa selvää ensimmäistä kertaa tai alkukohtaa. Puolitoistavuotiaamme sanavarasto on karttunut vähän varkain, ilman, että olen kiinnittänyt huomiota siihen, koska hän ensimmäisen kerran sanoi esimerkiksi ”kakku” tai ”mau” (kissa). Mutta yhden sanan sain kuin sainkin kiinni juuri, kun se pulpahti pintaan!
Istuimme tytön kanssa lattialla leikkimässä, vieressä retkotti tytön rakas unipupu. Se kiinnitti tytön huomion, hän kosketti sitä kädellään ja kuiskasi aivan hiljaa ”pupu”. Käyttöön uusi sana ei kertalaakista jäänyt, vaan tuon ensimmäisen kerran jälkeen sitä ei kuultu lainkaan edes kysyttäessä.
Muutamaa päivää myöhemmin pupu oli kuitenkin joutunut pyykkiin ja kuivui kylppärissä rättipatterilla. Tyttö kulki ympäriinsä selvästi jotain etsiskellen ja hoki ”ei nää, ei nää!”.
Mitä et näe, kysyin.
”PUPU!!!”
Rakeinen Instagram-kuva neljän kuukauden takaa kertoo kaiken oleellisen tytön ja pupun ystävyydestä.