2
Meillä juhlittiin eilen tytön parin viikon takaisia 2-vuotissynttäreitä. Olipa hauskaa, kun tänä vuonna sankari itsekin ymmärsi juhlinnasta jo hiukan enemmän kuin viime vuonna, ja oli aivan innoissaan vieraista, herkuista ja tietenkin ihanista lahjoistaan!
Kaksi vuotta vanhemmuutta tuntuu oikeastaan jo pieneltä ikuisuudelta. En kunnolla enää edes muista aikaa, kun tyttöä ei vielä ollut. Tai ainakin se tuntuu todella etäiseltä, ja lähinnä mietityttää, mihin sainkaan kaiken sen ylimääräisen ajan kulumaan… Niin ikään vauvavuosi alkaa touhukkaan taaperon kanssa olla jo kaukaiselta tuntuva muisto. Vaikka pikkuvauva-ajassa oli omat hyvät puolensa, täytyy sanoa, että melkein enemmän tykkään tästä nykyisestä tilanteestamme. Moni asia on nimittäin vauva-arkeen nähden helpottanut (vaikka silloin tuntuikin, että niin ei kävisi ikinä).
Meillä esimerkiksi nukutaan useammin läpi yön kuin ei. Herätyksiä tulee toki edelleen välillä, mutta todella harvoin keskellä yötä – yleensä aamupuolella täytyy käydä peittelemässä tai muuta sellaista. Nyt kun mietin vauva-aikaa, tuntuu ihan käsittämättömältä, miten pitkään sitä pärjäsikään niin vähällä ja katkonaisella unella. Ja vielä ilman päiväunia, kun en niitä koskaan oppinut nukkumaan. Nyt, kun saa useimpinä öinä nukkua keskeytyksettä, tuntuu yksikin huonosti nukuttu yö ihan kamalalta!
Ison helpotuksen käytännön elämään on tuonut myös puheen kehittyminen. Tyttö puhuu jo paljon, ja ainakin äidin korviin melko ymmärrettävästi. On siis aiempaa helpompaa saada selville, mikä hänellä on hätänä (hämmästyttävän usein hänellä on kuuma!) tai mitä hän haluaa (syliin, keksin, maitoa, kissan…). On myös ihanaa kuunnella, kun hän kertoo omia juttujaan – sitä kautta voi ainakin hiukan ymmärtää, millaisena maailma pienelle avautuu. Erityisen liikuttavaa mielestäni on, kun tyttö spontaanisti kertoo, mistä asioista hän pitää. Lahjaksi saadut ponikuvioiset housut herättivät eilen suurta ihastusta: Ponihousut! Hienot! KIITOS! ja tänä aamuna matkalla poliisiasemalle passin hakua varten näimme punaisen auton – minusta ihan tavallisen – josta tyttö yllättäen ilmoitti pitävänsä. 😀
On kaksivuotiaan kanssa tietysti omat haasteensakin, joiden kanssa painiskellessa välillä mietin, että en ehkä kuitenkaan osannut arvostaa tarpeeksi vauva-aikojen helpompia puolia. Odotetusti uhmaikä alkaa nostaa päätään, ja rajoja testataan päivittäin: saako vielä katsoa iPadista yhden Kaapon, mennäänkö kylpyyn vai ei, puetaanko vaatteet vai ei… Tässä koetellaan todellakin myös omaa viitsimistä, ja päivittäin joudun haeskelemaan sopivaa tasapainoa jostain liian lepsuilun ja turhan nipottamisen välimaastosta.
Asiaankuuluvista uhmaiän kahnauksista huolimatta meillä on useimmiten ihan älyttömän hauskaa yhdessä. Olen niin onnellinen, että tuosta pikkuisesta tytöstämme on kasvanut iloinen ja reipas oman tiensä kulkija, jolta löytyy huumorintajua, seikkailumieltä ja rahtunen rohkeutta – näillä eväillä on hyvä ponnistaa elämässä eteenpäin.