Kolme syytä palkata PT
Olen tavannut personal trainerini kanssa vasta kolme kertaa, mutta voin jo nyt sanoa, että tämä sijoitus kannatti. Miksi?
1. Teen kovempaa ja enemmän.
Yksin treenatessani lopetan yleensä siinä vaiheessa, kun alkaa tuntua liian pahalta, koska ajattelen, että en jaksa. PT:n kanssa treenatessa lopetan, kun toistot on tehty. Korjaan – lopetan sitten, kun PT sanoo. Sillä joskus niitä toistoja saattaakin tulla enemmän kuin oli sovittu… Kun toisesta treenikerrasta oli kulunut kaksi päivää, makasin yöllä hereillä miettien, hakisinko särkylääkkeen kun kyljet ja käsivarret polttelivat niin kovin. (En hakenut, ja aamulla olokin oli jo kohentunut.) Tätä tunnetta tuskin olisin saanut itsekseni aikaan – siis mahtavaa!
Lisäksi PT päättää, mitä liikkeitä teen, en minä. Jos päättäisin itse, en varmasti tekisi vatsarutistuksia ensin TRX:llä ja sitten vielä jumppapallolla, koska se on ihan kauheaa. Oman treenin päätteeksi saattaisin lankuttaa hetken. Ehkä.
2. Tieto ja sen soveltaminen.
Vaikka tiedänkin yhtä ja toista treenaamisesta ja ravitsemuksesta, se on ammattilaiseen verrattuna kuitenkin aika vähän. Lisäksi se tiedon soveltaminen, eli miten tietäminen muuttuisi tekemiseksi, onkin sitten vielä ihan kokonaan oma juttunsa. Omalla PT:lläni on fysioterapeuttitausta. En tiedä kuinka yleistä se näissä piireissä on, mutta yhtä kaikki, se on osoittautunut varsinaiseksi onnenpotkuksi. Koen nimittäin olevani vaihtelevien ja välillä mystistenkin kremppojeni kanssa erittäin osaavissa käsissä.
Heti toisella treenikerralla PT:n suusta putoili pari kultajyvää, jotka eivät olisi koskaan tulleet itselleni mieleenkään:
Minun ei esimerkiksi kuulemma kannata erityisesti venytellä takareisiäni (hmm, rakastamani astangajooga sillä tasolla jota sitä harjoitan on vain hiukan kärjistäen pelkkää takareisivenytystä…). Etureisi on jaloissani se dominoiva osapuoli ja itse asiassa venyttää takareisi-poloista jatkuvasti. Minun pitäisi siis keskittyä vahvistamaan takareittä ja venyttää reiden etuosaa ja lonkankoukistajaa. Takareidet saattavat tuntua kireiltä, mutta ne siis eivät olekaan – ongelma eli etureiden kireys ja takareiden ylivenyminen vain ilmenee näin. Ihmeellistä.
Toisen opin sain surkutellessani raskauden jälkeen kadonnutta keskivartalonhallintaani. Kerroin PT:lle, että nykyisin en saa oikein tuntumaa vatsalihaksiin, tuntuu että en ”löydä” niitä vaikka tekisin mitä. PT kertoi, että kyseessä ei olekaan (ainakaan pelkästään) olematon lihasvoima, vaan heikentynyt hermotus. Käskyt eivät siis kulje aivoista vatsalihaksiin samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ihmekös tuo, kun vatsalihakset ovat pallomahan ensin kasvaessa ja sitten kadotessa seilanneet edestakaisin. Hermotusta voi kuitenkin rakentaa uudelleen treenillä, ja se on yksi niistä asioista joihin yhteisissä treeneissä keskitymme.
3. Yhdessä on kiva treenata!
Kun on tottunut huhkimaan lähinnä itsekseen salilla ja lenkillä, on kivaa vaihtelua kun on seuraa. Olen tykännyt tosi paljon yhteisistä treeneistäni PT:n kanssa – hän keksii aina mitä jännittävimpiä treenejä. Kahdella edellisellä kerralla olen kummallakin päässyt koekaniiniksi PT:n kehittämään uuteen liikkeeseen. Lisäksi tyyppi on hyvää seuraa, joten tunnit kuluvat mukavasti.
Onko muilla kokemuksia PT:n kanssa treenaamisesta tai sellainen suunnitelmissa joskus tulevaisuudessa?