Kun lapsiperhe päätti jättää keskustan – ja kuinkas sitten kävikään
Osapuilleen vuosi sitten tähän aikaan teimme miehen kanssa vakaan päätöksen. Ullanlinnan kotimme laitettaisiin myyntiin ja muuttaisimme Espooseen. (Tai oikeammin halusimme ylipäätään päästä pois keskustasta, jonnekin josta saisimme hiukan enemmän neliöitä ja oman pihan. Työmatkojen ja muun elämän yhteyksien kannalta Espoo nyt vain oli luontevin suunta. )
Tyttö alkoi olla siinä iässä että pihaleikit kiinnostivat jo toden teolla, ja toisaalta elämämme kaksiossa asuvana kolmihenkisenä perheenä nyt vain oli tullut päätepisteeseensä – olimme miehen kanssa nukkuneet olohuoneessa jo yli puoli vuotta, ensin kuukausien ”väliaikaisessa” evakossa patjoilla olohuoneen lattioilla kunnes nöyrryimme ja siirsimme sänkymme sinne pysyvästi.
Niinpä kaikki oli selvää: hyvin palvellut kotimme laitettaisiin myyntiin ja alkaisimme etsiä uutta, tilavampaa asumusta, jossa kenenkään ei tarvitsisi nukkua olohuoneessa ja taaperon saisi ulos purkamaan energiaansa kätevästi pihaoven avaamalla.
Matkassa oli vain yksi mutta: syksy lähestyi, olin palaamassa töihin, ja tytölle oli jo saatu paikka läheisestä päiväkodista. Ennen tätä emme uutta kotia ehtisi löytää, emmekä muutenkaan ehtisi saamaan uutta päiväkotipaikkaa uudelta asuinalueelta ennen töihin paluutani. Ajatus naperon siirtämisestä uuteen päiväkotiin vain muutaman kuukauden jälkeen (kun hän olisi ehkä juuri alkanut tottua järjestelyyn) ei tuntunut mukavalta, kun mitään pakottavaa tarvetta ei ollut.
Päätimme siis mennä väliaikaisesti vuokralle kolmioon (omat makuuhuoneet!) jonnekin lähettyville ja etsiä rauhassa uutta kotia, jonne voisimme muuttaa seuraavana kesänä.
Siis tänä kesänä.
No, ostimme kyllä äskettäin uuden kodin – noin kolmensadan metrin päästä nykyisestä vuokrakodistamme (ja ehkä sadan metrin päästä siitä kaksiostamme).
Me kyllä ihan oikeasti yritimme. Roikuimme Oikotiellä kuukausikaupalla, ajelimme sunnuntaisin ihanilla espoolaisilla asuinalueilla, juoksimme kymmenillä näytöillä. Ei, ei, ei – kaikessa tuntui olevan jotain vikaa. Käänteentekevä hetki oli, kun viimein löysimme juuri sellaisen asunnon jota olimme etsineet, juuri siltä asuinalueelta jonne eniten halusimme. Ja silti epäröimme tehdä tarjousta.
En muista kumpi meistä sen sanoi ääneen, ihan varovasti. Pitäisikö meidän kuitenkin jäädä vielä keskustaan?
Ja sillä hetkellä oli selvää, että pitäisi. Nimittäin niiden kuukausien aikana, kun olimme etsineet kotia ihan uudelta alueelta, olin pihasta ja elintilasta haaveilun ohella haikeana miettinyt kotikulmilla kulkiessani, että kohta en näe tuotakaan kaunista taloa joka päivä, en osta leipää tästä leipomosta, en kärräile viidessä minuutissa Caruseliin kahville tai Stokkalle asioille, emme tule tytön kanssa enää tähän leikkipuistoon tai kiipeile Kaivarin kalliolla. Ja ihan yhtäkkiä oivalsin, että meidän ei ole pakko muuttaa täältä pois.
Tyttö viihtyy mainiosti päiväkodissaan, ystävämme asuvat lähellä, ihan kotimme vieressä on monta ihanaa leikkipaikkaa ja mukavan vehreää puistoa ja työmatkatkin ovat ihan kohtuulliset. Ja kaikista ihaninta on tietysti se vanhojen talojen, korkeiksi kasvamaan ehtineiden puiden ja eläväisten kivijalkapalveluiden luoma tunnelma. Okei, omasta pihasta on turha haaveilla, mutta kaikkea ei voi saada – ja ainakin vielä olen täysin valmis luopumaan siitä, kun saan tämän kaiken muun.
Uusi kotimme löytyikin sitten päätöksenteon jälkeen yllättävän nopeasti melkein satavuotiaasta, sympaattisesta tiilitalosta, jonka sisäpihalla syreenit reunustavat hiekkalaatikkoa. (Hei, taisimme sittenkin saada sen oman pihan – ainakin melkein!).
Ennen muuttolaatikoiden tilaamista olisi vain yksi pikkuinen juttu… Asunto on pommikunnossa, joten edessä on valtava remontti. Huonejärjestystä on järkeistettävä ja kaikki pinnat uusittava. Viime viikot olemmekin suunnitelleet, laskeneet ja kartoittaneet yhteistyökumppaneita kuumeisesti. Viime viikonloppuna otettiin ensimmäinen konkreettinen askel eteenpäin, kun mies lähti repimään kaksikymmentä vuotta sitten seinään liimattuja tapetteja alas.
Tästä se lähtee – ei auta kuin laittaa sormet ristiin ja peukut pystyyn, että selviämme urakasta järjissämme! ;)