Lapsi Lapin lumilla: kokemuksia ahkiosta
Palaan vielä ihan hetkeksi takaisin Ylläksen lumisiin maisemiin. Haluan nimittäin jakaa erittäin positiivisen ensikokemukseni lapsenvetoahkion käytöstä hiihtolenkeillä.
Tuosta meidän yksivuotiaasta ei vielä ole hiihtäjäksi, ja tiesin että haluamme päästä ainakin välillä koko porukalla nauttimaan Äkäslompolon hyvistä latuverkostoista. Supersporttinen siskoni on aiemmin vetänyt omia lapsiaan ahkiossa hiihtäessään, ja aikoi tehdä niin nytkin. Esimerkistä innostuneena vuokrasin siis myös meille ahkion käyttöön muutamaksi päiväksi.
Alunperin ajattelin, että ahkiota vetäisi lähinnä mieheni, mutta onneksi kokeilin sitä itsekin heti ensimmäisenä päivänä. Se oli nimittäin yllättävän helppoa! Suurehkosta koostaan huolimatta ahkio ei tunnu painavalta vetää. Se kulkee hiihtäjän perässä ladulla omien suksiensa päällä melko kevyenoloisesti. Vetäjään ahkio yhdistyy jäykillä aisoilla, joten se on vakaa eikä esimerkiksi alamäessä tarvitse jännittää, tuleeko ahkio kintuille. Päinvastoin, se tuntui jopa hidastavan vauhtia alamäessä (ja ylämäessä… ;)). Oma kuntoni ei todellakaan ole mitään kärkiluokkaa, ja jaksoin silti hyvin vetää ahkiota perässäni parin tunnin hiihtolenkin ajan – ja olisi mennyt pidempäänkin!
Alaskäännettävän tuulilasin ja kiristettävän suuaukon vuoksi ahkion saa myös todella lämpimäksi. Ahkiossa itsessään on pohjalla ohut lämpöeriste, jonka päälle laitoimme lampaantaljan. Ahkion etuosan toppasimme untuvatakilla, ja lämpimiin talvivaatteisiin puettu lapsi (villakerrasto + fleecehaalari + ulkohaalari) sujautettiin vielä lämpöpussiin. Kun ensimmäisen päivän jälkeen vielä hoksasimme, että tuulilasin saa tosiaan käännettyä aivan alas asti suojaamaan viimalta, minusta vaikutti että lapsella oli ahkiossa hyvinkin lämmin.
Ihan ensikokemalla tyttö ei kuitenkaan ahkioon rakastunut. Ensimmäisenä päivänä Kesänkijärvellä vinkunut tuuli taisi päästä puraisemaan pientä inhottavasti, ja viimeiset kymmenet metrit taukomaja Kesängin Keitaalle hiihdettiin niin kovaa kuin kintuista lähti lapsen parkuessa pulkassaan. Reissun muut ahkiokokemukset olivat kuitenkin huomattavasti miellyttävämpiä. Tyttö ehkä tottui ja me osasimme suojata hänet riittävän hyvin tuulelta, sillä muilla reissuilla hän nukkui tyytyväisenä ja oli hereillä ollessaankin ihan iloinen kyytiläinen. Kolmantena hiihtopäivänä hän viihtyi ahkiossa jo niin hyvin että kuorsasi niin menomatkan, taukopysähdyksen (joimme sitten kahvit ulkosalla) kuin kotimatkankin.
Kaikenkaikkiaan voin lämpimästi suositella ahkiota! Kunnon ei tosiaan tarvitse olla huippuluokkaa että ahkiota jaksaa vetää – vaikka se siltä saattaa vaikuttaakin. Itselleni eräs mies kommentoi että ”teillä taitaa olla kova kunto!” kun sivakoin ahkion kanssa. Kiva tietysti antaa sellainen mielikuva! ;)
PS. Kovimpina sesonkiaikoina ahkio kannattaa vuokrata etukäteen.
