Onni on nyt, älä sitkuttele
Luin jokin aika sitten lehdestä jutun sitten kun -ajattelusta, joka tuntuu vaivaavan aikamme kiireisiä – ja ihan erityisesti ehkä naisia. Sit ku -ajattelijalle on tyypillistä, että nykyhetkeä suoritetaan, ja onnellisuus tai vähintään tyytyväisyys ovat riippuvaisia jostain tulevaisuuden (mahdollisesta) tapahtumasta. Sitten kun olen laihtunut viisi kiloa, sitten kun olen siivonnut kodin. Sitten kun loma alkaa, lapsi menee nukkumaan, jaksan vetää viisi leukaa. Sitten kun.
Tunnistin vähän itseäni, valitettavasti.
Tavoitteissa sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa. Selkeästi määritelty tavoite konkretisoi halutun lopputuloksen ja motivoi vaikkapa lenkkeilemään kolme kertaa viikossa, kuten menneenä kesänä itse tein puolimaratonin kiilto silmissäni. (En muuten päässyt koskaan sinne puolikkaalle, mutta siitä lisää toiste.)
Ongelma onkin siinä, jos lykkää omaa onnellisuuttaan tai elämästä nauttimista sinne tavoitteen saavuttamiseen saakka. Entä jos sitä tavoitetta ei koskaan saavutakaan? Tai entä jos sen saavutettua olo ei taikaiskusta muutukaan onnellisemmaksi?
Omalla kohdallani sit ku -ajattelun (eli sitkuttelun, kuten vanhaa tuttua nimitän) määrä vaihtelee päivittäin, mutta tuntuu vuositasolla pysyvän vakiona. Ehkä se liittyy siihen, että tykkään suunnitella asioita pitkälle tulevaisuuteen, enkä ole luontaisesti erityisen spontaani. (Jos mies ehdottaa esimerkiksi sovitun ravintolan muuttamista toiseksi, olen vain hiukan kärjistäen pienoisessa kriisissä.)
Tyypillisinä sit ku -päivinä töissä on kiirettä, lapsi kiukkuaa ja arki ylipäätään ketuttaa. Sitkuttelu tuo hetkellistä lohtua: ajattelen, että kunhan nyt selviän tästä päivästä ja pääsen kaatumaan sänkyyn.
Pahempina sit ku -päivinä – onneksi harvemmin – koko elämän laatu tuntuu riippuvan jostain sellaisesti asiasta, jonka ajankohdasta tai tapahtumisesta ylipäätään en edes voi olla varma. Kuten siitä, että lapsi alkaisi nukkua yöt keskeytyksettä, ja saisin vihdoin kunnolla levätä. Tai vaikka siitä, että meillä olisi sellainen ja sellainen koti.
Sit ku -elämän sijaan haluaisin muistaa nauttia perusarjestani mielellään ihan joka päivä. Aina ei tietenkään voi olla kivaa, on hässäkkää tai ollaan kipeinä, tai muuten vaan surkeina. Silloin on lohdullista ajatella, että kyllä tämä vielä tästä paremmaksi muuttuu. Mutta normaalien arkikiireiden keskellä haluaisin myös osata arvostaa ihan niitä perusasioita.
Muistaa työkiireiden keskellä, että mulla on todella mielenkiintoinen työ ja loistokollegat. Huonosti nukutun yönkin jälkeen ajatella, miten mahtavan mukava ja pääsääntöisesti hyväntuulinen napero meillä on, ja mitä hauskoja asioita tähän pikkulapsiaikaan myös kuuluu (eikä vain niitä rikkonaisia öitä).
Ihastella upeaa syyssäätä, ilahtua hyvästä ruoasta työpaikan ruokalassa, nauttia täysillä pienestä omasta hetkestä lehden kanssa sohvalla kun lapsi hetkeksi rauhoittuu katsomaan Pikku Kakkosta.
Arvostaa niitä muutamaa minuuttia aamulla, kun tulipalokiirettä uhmaten istun pöytään juomaan aamukahvia Hesarin kanssa.
Paras aseeni sitkuttelua vastaan onkin yrittää ainakin kerran päivässä rauhoittua hetkeksi ja miettiä edes muutama asia, joka sillä hetkellä ilahduttaa – olivat ne sitten pieniä tai isoja juttuja. Nämä ovat asioita, joiden olemassaolon kyllä järjellä tiedän – mutta voi kun ne vain aina kiireenkin keskellä muistaisi. Se kun auttaa jaksamaan arjessa niin paljon paremmin kuin sitku-ajattelu. Tätä on onni, ja se on nyt, eikä vasta sitten kun.
Onnellista alkavaa viikkoa! <3
Kuvat mökiltä eräältä syyssunnuntailta, jonka aikana muistin poikkeuksellisen monta kertaa pysähtyä miettimään, mitä kaikkea ihanaa elämässäni onkaan.