Sinne meni

Mitä tekee äiti, kun lapsi jää ensimmäistä kertaa yksin päivähoitoon?

Käy lenkillä keskellä päivää. Käy lounaalla yksin. Ihmettelee, kun voi poistua kotoa ilman rattaita ja kulkea sisään ja ulos talon etuovesta (rattaiden kanssa kuljemme takakautta, siellä on vähemmän portaita). Kuulostelee puhelinta, vilkuilee kelloa. Nyt ne on syömässä. Nyt ne on menossa päiväunille. Saakohan tyttö nukuttua yhtään? Muistaako ne ottaa unilelun kaapista? Veinhän sen sinne kaappiin eilen? Kai ne soittaa, jos siellä on joku katastrofi?

Eron hetki koitti puistossa. Tyttö lähti ryhmän mukaan sisälle, minä jäin vilkuttamaan. Tyttöä itketti, hymyilin reippaasti. Äiti tulee pian hakemaan! Kyykistyin penkin taakse piiloon ja kurkistelin sieltä, itku loppui heti puiston portin ulkopuolella.

Lähdin lenkille, mietin muita asioita. Sitä, miten kahden viikon tauon jälkeen juoksu tuntuu yhtä aikaa ihanalta ja kamalalta. Ja että viikonloppuna pääsee mökille, toivottavasti järvivesi on lämmintä. 

Sitten näin nämä ilmapallot ja pillahdin itkuun. Emme ole enää yhdessä, niin kuin nuo kaksi! (Kyllä, ne mainostavat shampanjaa.)

Sitten ajattelin, miten mukavat hoitajat tytöllä on. Miten mahtavaa on, että saan jättää lapseni osaavien, kokeneiden ja koulutettujen aikuisten seuraan. Mitä kaikkea uutta tyttö kokee ja oppii päivähoidossa. Illat, perjantait ja viikonloput vietämme kuitenkin jatkossakin yhdessä. Ja minähän haluan palata töihin! Kokosin itseni, jatkoin lenkkiä. Juoksin kotiin, laittauduin syömään vastapäiseen meksikolaiseen jonka taco-lounasta jatkuvasti kehutaan, nautin keveydestä ja yhtäkkisestä vapauden tunteesta. 

Palasin kotiin ihmettelemään sitä, miten hiljaista on. Kukaan ei hypi sängyllä, kisko kaikkia vaatteita kaapista, sovita kaikkia eteisestä löytämiään kenkiä olohuoneen matolla, halua painaa kahvikoneen nappia kun teen espressoa (ja muulloinkin). Mulle tuli jo tyttöä ikävä, viestitin ystävälle.

Puolen tunnin päästä käyn hakemassa pienen kotiin. Pidempää eroa en tänään olisi jaksanutkaan. ♥