Syysillan ihme

Tiedättekö sen tunteen, kun tulee rättiväsyneenä kotiin pitkän työpäivän jälkeen. Puuhailee lapsen kanssa, laittaa ruokaa ja pesee pyykkiä, valmistautuu seuraavaan päivään. Syöttää lapselle iltapuuron ja viimein istahtaa sohvalle… viideksi minuutiksi, kunnes on aika lähteä salille. Pimeään, tuuliseen syysiltaan.

Eilinen pt-tapaamiseni oli normaalia myöhempään, vasta kahdeksalta. Vitsailin ystävälleni vain puolileikilläni, että näinköhän jaksan edes valvoa niin myöhään! Viime aikojen kiireiden seurauksena olen nimittäin iltaisin jo todella aikaisin aivan valmista kauraa unille. Niinpä pitkän päivän kaikkien velvollisuuksien jälkeen maailman vähiten houkutteleva asia oli vetää taas takki niskaan ja suunnata treeneihin. (Maailman eniten houkutteleva asia olisi tietysti ollut jäädä sohvalle koomailemaan Netflixin pariin.) Mutta lähdin kuitenkin, tietysti, se hyvä puoli on ennalta sovituissa tapaamisissa.

Ja niin tapahtui syysillan ihme: viidentoista minuutin kävely Fredaa pitkin salille karkotti väsymyksen, virkisti mielen – ja kävi passelisti kevyestä alkulämmittelystä salitreenille. Pimeys ei tuntunut enää yhtään niin pimeältä siellä katulamppujen ja valaistujen ikkunoiden alla, kauniisti kellastuneiden lehtien keskellä. Sohvalta sitä ei näe, se piti lähteä ulos asti toteamaan.

Tästä havainnosta reipastuneena päätin hankkia pitkästä aikaa oikein kunnon talvijuoksuvarusteet, ettei juoksukausi tyssäisi kuin seinään pimeyden ja kylmyyden lannistamana. Siitä lisää myöhemmin, nyt viimein sitä hyvin ansaittua sohva-aikaa ja eilisestä kipeiden lihasten putkirullailua.

Reipasta loppuviikkoa – ulkoillaan, vaikka on pimeää!