Taaperon uudet tuulet

Sanotaan, että lasten kanssa päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Se tuntuu todellakin pitävän paikkansa. Havahduin nimittäin eräänä päivänä siihen, että meidän tyttö on jo vuoden ja kahdeksan kuukautta! Salakavalasti karttuneen pienen iän lisäksi tajusin, että myös moni muu juttu on vaivihkaa muuttunut kuukausien saatossa.

Uusia kiinnostuksen kohteita on tullut ja vanhoja jäänyt pois:

Tytön uusin lempparijuttu on piirtäminen. Puuvärit ja piirustusvihko on otettava esiin joka päivä, ja me vanhemmat olemme välillä varsinaisella työleirillä piirtäessämme vuoronperään tähtiä, kissoja, koiria ja puita vaativien käskyjen mukaisesti. Tytön omat piirustukset esittävät (hänen omien sanojensa mukaan!) joka kerta ”kuuta”.

Uutuus on myös laulaminen – tyttö osaa kaksi tunnistettavaa kappaletta, Ihahaan ja Aa aa ankan. Tai siis osia näistä. ”Ihahaa”-kohdan ja ”piipaa paa paa”-kohdan. Tällä tuntuu pärjäävän yllättävän pitkälle.

Sen sijaan leikkipuistosta ja kaduilta ei enää tarvitse kerätä mukaan joka ikistä pikkukiveä. Tästä en ole yhtään pahoillani – luulin jo, että joutuisin vuosikaudet kantamaan kiviröykkiöitä taskuissani ja heittämään niitä salaa pois…

Muitakin elämää helpottaneita muutoksia on ollut:

Uusien ruokien maistaminen ja syöminen ylipäätään on, ehkä päiväkodin aloituksen ja siellä saadun muiden lasten esimerkin myötä, parantunut todella paljon. Tyttö ei ole koskaan ollut mikään maailman ennakkoluulottomin syöjä, vaan uusien ruokalajien maistamista on punnittu hartaasti, ja esimerkiksi sellaiset kammotukset kuten banaani tai tuoreet mansikat ovat jääneet kokonaan maistamatta. Siksipä yllätys oli suuri, kun taannoin sushiravintolassa hän halusikin osan annoksestani itselleen – ja söi sen!

Jo vauva-ajoilta tuttu herkku parsakaali pitää edelleen pintansa makunautintojen ykkösenä, uusista tuttavuuksista mukavimpia ovat olleet sushin lisäksi ainakin edamame-pavut ja cashew-pähkinät.

Hauskaa on myös se, että lähimpään leikkipuistoon ja lähikauppaan meno onnistuu ihan hyvin kävellen, ilman rattaita. Tosin kieltämättä kaipaan sitä rattaiden tavarakorin apua ostoksia raahatessa…

Isoimpia kehitysaskeleita on ehdottomasti ollut puheen kehitys, joka on viime aikoina siirtynyt ihan uudelle vaihteelle. Entisen harvemman tahdin sijaan uusia sanoja pulpahtelee pintaan nyt koko ajan – eilen opittiin sanat ”hikka” ja ”Nipa” (eli Maisa-piirretyn norsu). 

Myös muistin kehittyminen on ollut selvä muutos. Miten kaukana ovatkaan ne ajat, kun piiloon laitettu lelu unohtui sekunneissa ja huomio kiinnittyi muuhun asiaan! Nyt tyttö selvästi muistaa asioita pitkältäkin ajalta ja kyselee usein niiden ihmisten perään, jotka eivät ole paikalla. Meille onkin muodostunut kiva tapa katsella isovanhempien ja muiden läheisten kuvia puhelimesta, ja soittaa puhelimella vaikkapa työmatkalla olevalle isille. 

Välillä tuntuu ihan hassulta, että meidän vauvelista on melkein salaa kehittynyt ihan oikea lapsi!