Yötreenit

”Miten sulla on noin hoikat jalat?” kysyi ystäväni tässä taannoin. Ilahduin, koska olen ruumiinrakenteeltani sellaista, no, reitevää sorttia. Vaikka miten olisin solakassa kunnossa, löytyy reisistä muotoja, eikä niitä ole varmaan koskaan kuvailtu hoikiksi. Vastasin, että päivittäiset kävelylenkit varmaan trimmaavat tehokkaasti juuri koipia, mikä pitänee ainakin osittain paikkansa.

Kunnes viime yönä tajusin, että mullahan on toinenkin salainen ase: YÖTREENIT.

Tyttäreni ei ole lyhyen elämänsä aikana koskaan ollut mikään mahtava nukkuja (tosin ei siitä huonoimmasta päästäkään) ja yöheräilyjä on ollut vaihtelevasti 1-10, painottuen onneksi enemmän tuohon alkupäähän. Pari kuukautta sitten lopetimme tutin käytön, kun heräily alkoi olla turhan tiuhaa ja joka kerta nukahtamisen avuksi tarvittiin tuttia (jota äidin tai isän kädet etsivät paniikinomaisesti pienen sängystä pilkkopimeässä makuuhuoneessa). Tutista luopuminen ei oletetusti sujunut kivuitta, mutta nyt tuttiajat ovat onnellisesti takanapäin ja yöheräilyjäkin on paljon vähemmän.

Niitä kuitenkin edelleen on, ja tutin tilalle tarvittiin uusi keino parkuvan pikkuisen lohduttamiseksi: heijaus sylissä. Nopeimmin neiti rauhoittuu keinuvasta, ylös-alas, sivulta-toiselle liikkeestä, siis jumppatunneilta tutusta painonsiirrosta syvän kyykyn kautta.

Ai että on hienoa kolmelta yöllä tuntea tehokas polte reisissä ja pakaroissa, uneen hiljalleen vaipuva kymmenen kilon punnus sylissä.