Vaikken oikeasti pidä itseäni keskivertoa tyhmempänä, olen täälläolon aikana useamman kerran hetkittäin meinannut tämän kyseenalaistaa sekä pohtinut, miten helvetissä olen selvinnyt tähänastisista yliopisto-opinnoista. Tuntuu, etten välillä yksinkertaisesti ymmärrä, mistä puhutaan, tai ymmärrän väärin, eikä mikään tekemisen tai lukemisen määrä riitä.

Paitsi tänään, kammoamallani johtamisen kurssin tutoriaalilla, sattui pieni toivon pilkahdus tässä itsesäälissä rypemisessä. A) Otin itseäni niskasta kiinni jo pienryhmä keskustelussa ja osallistuin siihen, pointtini jälkeen muutama ryhmäläinen oli aidosti sitä mieltä, etteivät olleet tulleet ajatelleeksi tätä ja että se oli hyvä pointti. B) Avasin suuni myös yleisessä keskustelussa, kun opettaja kysyi oliko kellään mitään ehdotuksia asiaan X. Sain kehuja hyvästä pointista (jes!). C) Tunnin päätteeksi opettaja summasi tärkeimmät tunnilla tulleet pointit, ja meikäläisen pointti oli mukana tällä listalla (tässä kohtaa teki mieli jo tuulettaa). Mistään ihmeellisyydestä ei ollut kyse, mutta useimmitenhan pienet jutut merkkaa eniten. Voittajaolo. Ehkä mä selviän tästä(kin) koulusta. 

Ja erityisen hyvä mieli tuli myös siitä, kun Hildegar, johon tutustuin jo orientaatioviikolla, auttoi yhdessä koulutehtävässä, sekä pyysi mukaan teekerhon tapaamiseen. Teetä ja keksejä, tarpeellinen breikki 12 tunnin koulupäivään.

(Iloa tuottivat myös hyvännäköiset palomiehet, kesken englannin tunnin iski hälyttimet huutamaan ja odoteltiin tovi pihalla.)

Perjantainakin tuli paketti, joka lämmitti mieltä hyvin paljon pitkän, pääosin kirjastossa istutun päivän jälkeen (missasin jopa thain, yyh!):

Kiitos Jutta! Mulla on styleimmät villasukat ikinä!

Illalla Patrick lunasti kokkausvuoronsa ja katsottiin Billie Elliot (minulle eka kerta, kotiläksy yhdeltä englannin kurssilta). Tykkäsi , vaikka en ihan kaikkea puhetta ymmärtänyt paksun aksentin takia.

Lauantaikin meni kirjastossa. Illalla piti lähteä ulos, mutta lähteminen kävi vaikeaksi kanssalähtijöiden toimesta, ja toimintaan tympääntyneenä päätin jäädä kotiin. Ilta meni sohvalla löhötessä ja Patrickin kanssa tv:tä katsellessa.

Sunnuntaina käännettiin kelloja, jota en muistanut, ja ihmettelin mikä on saanut mut heräämään kahdeksalta(ei pelkästään se, että aurinko paistoi eikä mulla vieläkään ole verhoa). Kerrankin olin fiksu ja lähdin liikenteeseen saman tien kun heräsin. Nopean aamupalan jälkeen päätin lähteä pidemmälle kävelyretkelle tutustumaan lähiympäristöön. Karhut pääsivät tositoimiin ja hyvin kuljettivat koko matkan! Meinasin kirjoittaa, että pari kertaa eksyin, mutta on vähän vaikea eksyä jos ei ole tarkka suuntaa. Sää vaihtui kahden tunnin sisällä kauniista aurinkoisesta syyssäästä tuuliseen melkeinkaatosateeseen ja läpitunkevaan harmauteen, ja takaisin. Löysin joen, jonka varrella oli yleinen kävelypolku, sekä kiipesin yhden jyrkemmän mäen harjalle.

Miksi sitä niin harvoin muistaa, että luonto on se, joka oikeasti jeesaa? Harvoin tuntee olevansa niin elossa, kun rämpii ikuisuuden korkoistu mäkeä sateessa ylös ja ylhäällä tuulee kuin viimeistä päivää. Sitten sade loppuu ja aurinko palaa. Voisi muistaa tehdä tätä useammin. Illalla käytiin poikein kanssa keskustassa ihmettelemässä Halloween-meininkiä ja QuizNightia lähipubiin.

Yhtä suuria, tai melkein isompiakin tunteita herätti 30sekunnin facetime-puhelu Helsingin jäähallilta. Saatoin aiemmin mainita, että ainoa asia, joka harmittaa todellatodella paljon täälläolossa on se, että missasin PMMP:n viimeisen keikan. 10 vuotta, jokaisen elämäntilanteeseen ja olotilaan sopiva kappale. Mahtava lavakarisma ja jumankauta mitä esiintymistä. Onneksi oli kesä ja Ruisrock (olin lisäämässä tähän kuvan, kunnes muistin että kuvathan meni menojaan kun vanha luuri varastettiin). Onneksi on muistot, ja vankka usko comebackiin, tai ainakin yhteen keikkaan joskus tulevaisuudessa. Silloin mä olen eturivissä!

”Kaikki mitä tunnet nytniin kuin vastasyntynyttunteet puhtaasti, oi nauti.Ilma kantaa meitä pois,leiki että tää ei voisheikentää sua niin kuin tauti.”

Kiitos 2003-2013<3