Diskoa kesäyönä

”I think it’s much better to wait until things happen naturally. Forcing things never works.”

”That’s not true. Forcing things usually works beautifully.”

Kesäkuun vielä viileinä lomailtoina otin tavaksi katsoa yömyöhäisellä vielä yhden elokuvan, sen jälkeen kun aikaisten aamujen orjuuttama avokki oli sammutellut valot ja kääntänyt kylkeä. Oma iltahetki tuntui vähän luksukselta, varastetulta ajalta. Tykkään muutenkin katsoa elokuvia yksin, kanssakatsojien reaktioista tahriintumatta. Rituali sopii hyvin myös itkuleffoihin ja muihin salaisiin paheisiin. Ei tarvitse yrittää pitää pokkaa Tähtiin kirjoitetun virheen aikana (nyyh).

Samalla olen jälkifiilistellyt Sodankylän elokuvajuhlien tunnelmia katsomalla ne pätkät, joiden ajaksi saatoin unohtua kaljatelttaan. Festareilla vierailleen Whit Stillmanin New Yorkin nuorta älymystöä kuvaava Metropolitan on herttainen, mutta discobuumin viime hetkiin sijoittuva Last Days of Disco vielä valloittavampi. Ilkeä Kate Beckinsale ja ujo Chloë Sevigny, vodka tonicit ja kuuma tanssilattia. Lennokkaat keskustelut jatkojen jatkoilla, surkeat yhden yön suhteet ja sukupuolitaudit. Mitä muuta muka voisi toivoa? Ja ne vaatteet: Sevignyn yksiolkaiminen hopeamekko, ihana paljettituubitoppi ja täydellinen sininen paitamekko. Parasta.