Äitikortti

MotherDarren Aronofskyn Mother! lienee tämän syksyn puhutuin, kohutuin ja ylipäätään äimistellyin elokuva. Arviot ovat olleet vuoroin innostuneita, vuoroin tyrmääviä, mutta molemmissa tapauksissa päällimmäisenä keikkuu kysymys siitä, mitä Aronofsky oikeastaan yrittää kauhuelokuvan sävyjä saavalla vyörytyksellä sanoa.

No, äitiyttä ja samalla naiseutta tässä jollain tavalla käsitellään, sen paljastaa jo huutomerkillä kruunattu nimikin. Elämän syntyä ja luonnon kiertokulkua, luomistakin, ehkä. Idyllistä maalaistaloa Javier Bardemin näyttelemän, ehtyneestä luovuudesta kärsivän runoilijan kanssa asuttava Jennifer Lawrence on kuin itse äiti maa: kaunis, luonnollinen, pehmeä, lempeä, harmoninen, hedelmällinen. Lawrencen nimetön nainen rakentaa pesää väsymättä, päivästä toiseen; kunnostaa, sisustaa, leipoo, ruokkii, siivoaa, keittää teetä, hoivaa, rakastaa. Ulko-ovesta hän ei näytä pääsevän ulos, ja kotitaloa ympäröivä maailma vaikuttaa muutenkin lähinnä pelottavalta. 

Toisenlaista naisen mallia edustaa Michelle Pfeifferin kieltämättä aika pelottavasti pälyilevä muukalainen, joka asettuu Ed Harrisin tulkitseman oudon aviomiehen kanssa taloksi. Pfeifferin nainen on ivallinen, kova, epäsovinnainen ja viinaanmenevä akka, jonka mukana taloon kantautuu orgaanista idylliä rikkovia kammottavuuksia kuten halvat, kirkkaanvihreät pitsistringit. Himokkaan pariskunnan ja näiden riitaisten lasten myötä harmonian tilalle hiipivät kaaos, tuska ja hävitys. Pikkuhiljaa runoilijan piittaamattomuus ja kyltymätön tunnustuksen tarve ryvettää kaiken yhdessä rakennetun, kohtuutta tai vastalauseita kuuntelematta.

Tarinassa toistuva, ulkoapäin sisään pyrkivä ja taloa pala palalta näivettävä uhka saa pohtimaan myös tämän päivän uutisvirtaa; pakolaismassoja, sotia, ilmastokriisiä. Ehkä Mother! onkin ekologinen kommentti maailmantilasta, maapallon ja ihmiskunnan viimeinen hätähuuto. Lisää ihmisiä, lisää rahaa, lisää halpaa energiaa, lisää roskaa, lisää valtaa – mikään ei koskaan riitä. Muuten ei olisi syytä luoda, kuten runoilija sanoo. Niinkö se tosiaan on?

Loppua kohden absurdin raamatulliseksi kiihtyvässä painajaisesta löytyykin parhaimmillaan ohitetun ja pahimmillaan väkivalloin riepotellun naisen kohtaaman misogynian lisäksi viittauksia hallitsemattomiin ihmisvirtoihin, ylikansoitettuihin pakolaisleireihin ja laittomien vankileirien epäinhimilliseen väkivaltaan. Ehkä on naiivia kuvitella, että jollakulla ylipäätään olisi oikeus omaan pieneen paratiisiin kaiken tuhon ja tarpeen keskellä. ”Hei älkää koskeko, tämä on minun huoneeni, se piirakka ei ole teille!”

Mother! tajoaa tuhdisti tarttumapintaa eri suuntiin ja Aronofsky on taitava, mutta mihinkään mestariteosten kuolemattomaan luokkaan uutuutta ei silti voi ylentää. Kohonneita kulmakarvoja ja väittelyä kinnostavaa keskustelua vieruskaverin kanssa uskaltaa joka tapauksessa luvata.

Kommentit (2)
  1. Meidän olisi avokin kanssa tarkoitus käydä katsomassa tämä elokuva nyt torstaina. Itse olen todella innoissani, mutta miehen kannalta vähän pelottaa, että mahtaako elokuva olla ”liian hieno”. Hän kun ei ole kovin taitava tulkitsija, vaan ottaa yleensä kaiken elokuvissa aika kirjaimellisesti. Saa nähdä 🙂

    1. Noniin, kiinnostavaa! Mother toiminee varmasti monella eri tasolla, katsotaan miten menee läpi 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *