Alice pala palalta

Monenlaisia asioita elämässä ottaa itsestäänselvyytenä, tottahan se on. Ihan tajuamattaan, aina kunnes sen menettää. Kuten vain sen, että on oma tavallinen itsensä, yhteydessä toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Alzheimerin taudista kertovan Still Alicen kuvaama mielen mureneminen lienee yksi tuskallisimpia kuviteltavissa olevia asioita. Hukata muistinsa ja itsensä pala palalta.

Elokuvan traagisuusastetta nostaa se, että arvostettuna kielentutkijana työskentelevä Alice Howland on sairastuessaan vasta 50-vuotias ja nainen, jolle älykkyys on olennaisesti identiteettiä määrittävä tekijä. Järkyttävää on myös ymmärtää, että sairaus on periytyvää laatua.

Roolistaan Oscarilla palkittu Julianne Moore tasapainoilee haavoittuvaisen ja vahvan välisellä rajalla, erinomaisesti kuten aina. Samannimiseen romaaniin perustuva Still Alice tavoittaa muutenkin hyvin muistisairauden synnyttämän hämmennyksen ja häpeän. Alicekin toivoo, että hänellä olisi mieluummin syöpä. Sairaus, jota ei tarvitse nolona peitellä, joka ei aseta naurunalaiseksi kun ei tunnista tuttuja kasvoja tai yhtäkkiäkään löydä tietään vessaan.

Sanomattakin lienee selvää, että aihe on tärkeä ja Alicen tarina koskettava. Elokuvan ongelma onkin ehkä yleisemmin sairauskertomuksiin liittyvä draaman kaari. Siinä määrin ennustettava, että tarinan jännitettä on vaikea pitää yllä. Vaikeus olla todenmukainen mutta kiinnostava, olla kiertymättä pelkkien fyysisten oireiden ja kärsimyksen kuvaukseksi.

Still Alice onnistuu tässä kohtalaisesti ja nostaa eittämättä esiin kiinnostavia eettisiä dilemmoja. Mikä määrittelee meidät ihmisinä? Mihin asti elämä on elämisen arvoista? Haluaisinko itse tietää kannanko periytyvän sairauden aiheuttavaa geenivirhettä?