Alice pala palalta

still_alice_-_trail_866531a.jpgMonenlaisia asioita elämässä ottaa itsestäänselvyytenä, tottahan se on. Ihan tajuamattaan, aina kunnes sen menettää. Kuten vain sen, että on oma tavallinen itsensä, yhteydessä toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Alzheimerin taudista kertovan Still Alicen kuvaama mielen mureneminen lienee yksi tuskallisimpia kuviteltavissa olevia asioita. Hukata muistinsa ja itsensä pala palalta.

Elokuvan traagisuusastetta nostaa se, että arvostettuna kielentutkijana työskentelevä Alice Howland on sairastuessaan vasta 50-vuotias ja nainen, jolle älykkyys on olennaisesti identiteettiä määrittävä tekijä. Järkyttävää on myös ymmärtää, että sairaus on periytyvää laatua.

Roolistaan Oscarilla palkittu Julianne Moore tasapainoilee haavoittuvaisen ja vahvan välisellä rajalla, erinomaisesti kuten aina. Samannimiseen romaaniin perustuva Still Alice tavoittaa muutenkin hyvin muistisairauden synnyttämän hämmennyksen ja häpeän. Alicekin toivoo, että hänellä olisi mieluummin syöpä. Sairaus, jota ei tarvitse nolona peitellä, joka ei aseta naurunalaiseksi kun ei tunnista tuttuja kasvoja tai yhtäkkiäkään löydä tietään vessaan.

Sanomattakin lienee selvää, että aihe on tärkeä ja Alicen tarina koskettava. Elokuvan ongelma onkin ehkä yleisemmin sairauskertomuksiin liittyvä draaman kaari. Siinä määrin ennustettava, että tarinan jännitettä on vaikea pitää yllä. Vaikeus olla todenmukainen mutta kiinnostava, olla kiertymättä pelkkien fyysisten oireiden ja kärsimyksen kuvaukseksi.

Still Alice onnistuu tässä kohtalaisesti ja nostaa eittämättä esiin kiinnostavia eettisiä dilemmoja. Mikä määrittelee meidät ihmisinä? Mihin asti elämä on elämisen arvoista? Haluaisinko itse tietää kannanko periytyvän sairauden aiheuttavaa geenivirhettä?

Kommentit (5)
  1. Kävin katsoos, ja tykkäsin myös.. mut mul jäi fiilis, että jotenkin loppui ehkä kesken..? 

    1. Hmm jotenkin avoimeksi se taisi jäädä, muistini on hyvä mutta lyhyt. Lopussa taisi olla se niin kauan kun on rakkautta, on toivoa -hetki, mutta sellainen fiilis jäi, että huonosti tulee käymään. Että Alicen kohtalo oli jäädä muiden hoivattavaksi, vastoin hänen omia toiveitaan.

  2. On pitänyt itsekin kirjoittaa tästä, mutten ole ehtinyt. Kyyneleet silmissähän sitä suurimmaksi osaksi katsoin. Todella koskettava, muttei silti mennyt missän vaiheessa korniksi uskottavien henkilöhahmojen ansiosta.

    1. Olin ihan pala kurkussa jo kun näin trailerin, onneksi itse leffailtana en ollut ihan niin herkillä 🙂 Rupesin sitten vaan miettimään, että haluaisinko tietää varhaisiän Alzheimer-geenistä vai en, gallupoinkin vähän kanssakatsojia. Mies oli pragmaattisena sitä mieltä että tietenkin, mutta itse kyllä pähkäilisin pääni puhki.

      1. Niinpä, siihen voi suhteutua eri tavoin, tahtooko tietää vai ei.

        Itse näin leffan yhtenä pitkään venyneiden juhlien jälkeisenä sunnuntaina, joten voin sanoa, että olin aika herkkänä 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *