Cate, Cate, Cate

Jos Taidehallissa syksyllä nähdyn Manifeston kohdalla kävi perinteiset (onhan tässä vielä aikaa.. häh, se loppuikin jo), kannattaa hakea lohtua leffateatterista. Saksalaistaiteilija Julian Rosefeldtin R&A:ssakin vilahtanut ”manifestien manifesti” saapui nimittäin valkokangaslevitykseen viime perjantaina. Massiivinen, 13-kanavainen videoteos on leikattu elokuvaversioksi Cate Blanchettin tulkitsemia taidemanifesteja himpun verran tiivistämällä – ja ehkä hyvä niin, sillä leffa lienee näyttelyäkin intensiivisempi tapaus.

Tiiviisti kahden viikon aikana Berliinissä kuvatut lyhytelokuvat tuovat oivaltavasti vanhat ja vähän uudemmatkin taidemanifestit nykypäivän kontekstiin, ja kokonaisuus on sekä yllättävän kiinnostava, että hykerryttävän hauska. Kunpa hautajaispuheissa joskus oikeasti ladottaisiin tiskiin dadaistiset madonluvut, koulussa tykitettäisiin Dogma 95:n teesejä ja kympin uutisissa räjäytettäisiin tajunta puhumalla käsitetaiteen syvimmästä olemuksesta.

Osaan ihanan törkeistä ja lennokkaan poleemisista manifesteista oli pakko syventyä jälkeenpäin tarkemmin. Melkein teki mieli tarttua itsekin kynään ja töhertää oma vastalauseensa kaikelle turhanpäiväiselle tauhkalle. Ei sielun näivettäville prosessikaavioille ja kitkerälle toimistokahville, ei pienimmän yhteisen nimittäjän viihdeohjelmille ja elttantuneelle äijähuumorille, ei fitness-fasismille ja karvattomiksi silotelluille naiskehoille.. mitä näitä nyt on.

13 eri hahmoksi kodittomasta miehestä konservatiiviseen perheenäitiin muuntautuvan Cate Blanchettin taitavista karikatyyreistä jäi mietityttämään myös se, kuinka suhteellisen pienilläkin ulkoisilla muutoksilla voi olla valtaisa vaikutus ihmisen kokonaishabitukseen. Ryhdillä, iholla, hampailla, hiuksilla, puhetavalla, vaatteilla, kävelytyylillä, katseella.. Kaikilla niillä tavoilla, joilla meissä jokaisessa näkyy eletty elämä. Ehkä minäkin, sinäkin voisit olla ihan toinen.