Cate, Cate, Cate

Julian Rosefeldt ManifestoJos Taidehallissa syksyllä nähdyn Manifeston kohdalla kävi perinteiset (onhan tässä vielä aikaa.. häh, se loppuikin jo), kannattaa hakea lohtua leffateatterista. Saksalaistaiteilija Julian Rosefeldtin R&A:ssakin vilahtanut ”manifestien manifesti” saapui nimittäin valkokangaslevitykseen viime perjantaina. Massiivinen, 13-kanavainen videoteos on leikattu elokuvaversioksi Cate Blanchettin tulkitsemia taidemanifesteja himpun verran tiivistämällä – ja ehkä hyvä niin, sillä leffa lienee näyttelyäkin intensiivisempi tapaus.

Tiiviisti kahden viikon aikana Berliinissä kuvatut lyhytelokuvat tuovat oivaltavasti vanhat ja vähän uudemmatkin taidemanifestit nykypäivän kontekstiin, ja kokonaisuus on sekä yllättävän kiinnostava, että hykerryttävän hauska. Kunpa hautajaispuheissa joskus oikeasti ladottaisiin tiskiin dadaistiset madonluvut, koulussa tykitettäisiin Dogma 95:n teesejä ja kympin uutisissa räjäytettäisiin tajunta puhumalla käsitetaiteen syvimmästä olemuksesta.

Osaan ihanan törkeistä ja lennokkaan poleemisista manifesteista oli pakko syventyä jälkeenpäin tarkemmin. Melkein teki mieli tarttua itsekin kynään ja töhertää oma vastalauseensa kaikelle turhanpäiväiselle tauhkalle. Ei sielun näivettäville prosessikaavioille ja kitkerälle toimistokahville, ei pienimmän yhteisen nimittäjän viihdeohjelmille ja elttantuneelle äijähuumorille, ei fitness-fasismille ja karvattomiksi silotelluille naiskehoille.. mitä näitä nyt on.

13 eri hahmoksi kodittomasta miehestä konservatiiviseen perheenäitiin muuntautuvan Cate Blanchettin taitavista karikatyyreistä jäi mietityttämään myös se, kuinka suhteellisen pienilläkin ulkoisilla muutoksilla voi olla valtaisa vaikutus ihmisen kokonaishabitukseen. Ryhdillä, iholla, hampailla, hiuksilla, puhetavalla, vaatteilla, kävelytyylillä, katseella.. Kaikilla niillä tavoilla, joilla meissä jokaisessa näkyy eletty elämä. Ehkä minäkin, sinäkin voisit olla ihan toinen.

Kommentit (2)
  1. Itse kävin tuolla Taidehallissa katsomassa tätä Manifesto-näyttelyä, eivätkä fiilikseni olleet aivat yhtä positiiviset. Nämä manifestithan eivät ole yksinomaan taidemanifesteja, vaan mukana taisi olla Kommunistinen manifesti ja jokin toinenkin, mutta valtaosaksi on valikoitunut taidemanifesteja, joita minä tavallisena katselijana, joka en kuulu taidemaailman eliittiin, arvioin: so what, miksi taidemaailman riitelyjen ja sisäsiittoisuuden pitäisi kiinnostaa minua? Minua olisivat dadaa enemmän kiinnostaneet merkityksellisemmät manifestit, kuten vaikkapa tänään ajankohtaiset Lutherin teesit.

    Tämä sama elitismi näkyi työväenluokkaisten hahmojen kuvauksessa: niissä Cate Blanchet on rumennettu! Työväki = rumat ihmiset? Juuri näissä Blanchetin näyttelijätaidot kohtaavat myös rajansa. Se osio jossa hän esittää miespummia herätti pikemminkin myötähäpeää. Taidenäyttelyssä kaikkien osioiden tuli myös olla yhtä pitkiä, joten osassa segmenteistä oli hirveän paljon filleri-kamaa, kuvaa liplattavasta järvestä tai taivaasta. Toivottavasti tämä oli elokuvaversiosta leikattu pois. Onnistunein osio oli se uutisankkuriosio, jossa Blanchett ei vain höpise jotain mukavia kameralle, vaan manifesti oli jotenkin juonellistettu.

    1. Vau, kiinnostavaa! Tuskinpa itsekään mihinkään eliittiin kuuluun (vai kuulunko?), mutta taide ja taiteen yhteiskunnalliset ynnä muut roolit kiinnostavat kyllä paljonkin. Jotkut (taide)manifesteista olivat mielestäni suorastaan hillittömiä, kaikessa hurmoshenkisessä kohtuuttomuudessaan, ja tekstin tuominen ihan irralliseen tai vastakohtaiseen maailmaan korosti efektiä. Siitä olen kyllä samaa mieltä, että uutisankkuriklippi oli erityisen mehukas!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *