Iholla

Huh! The Revenant on suorastaan hengästyttävän fyysinen elokuvakokemus. Massiivisuudestaan huolimatta elokuva tuntuu raikkaalta ravistelulta Tarantinon Kahdeksikon jälkeen. Molemmat ovat kolmetuntisia westernejä, mutta eroa on kuin yöllä ja päivällä. Tarantinon rönsyilevästi sanailevan kamaridraaman rinnalla Alejandro González Iñárritun jättiläinen hengittää upeasti luonnon ehdoilla – ja harvoin sen majestettisuus ja raakuus näyttäytyvät yhtä kirkkaasti. Karhun seulaksi silpoma kehäraakki, jälleen yksi laidan yli heitetty ruumis tai susien raatelema biisoni on The Revenantin mittakaavassa ohimenevä tuulenhenkäys.

Viime vuonna Birdmanilla Oscar-pöydän tyhjäksi kahmineen Iñárritun täytyy olla Hollywoodin artsuin kultapoika, sillä ehdokkuuksia on sadellut tänäkin vuonna parasta elokuvaa myötä. Netin meemitehdas käy jo kuumana toistaiseksi urallaan palkinnotta jääneen Leonardo DiCaprion parissa, ja tokihan The Revenantille pystejä suosi. Toveriensa kitumaan jättämän Hugh Glassin osa ei tosin varsinaisesti nodata perinteisen Oscar-roolin kaavaa. Jonkinlaisena linkkinä valkoisten valloittajien ja demonisoitujen intiaanien, tai luonnon armottomuuden ja länsimaisen “sivistyksen”, välillä toimiva Glass ryömii, ähisee, puhkii ja kärvistelee million hypotermian, milloin nälän tai tulehduksen kourissa.

Kävi Iñárritun tai DiCaprion miten tahansa, The Revenantin kokonaan luonnonvalossa suoritettua kuvausta ei voi jättää erikseen mainitsematta. Vau. Myös Terrence Malickin käyttämän Emmanuel Lubezkin kädenjälki on paikoin yksinkertaisesti luomoavaa. Iñárritu on selvästi vaikuttunut Malickista muutenkin, mutta onneksi The Revenant ei vaivu liian syvälle metafyysisiin pohdintoihin. Parhaimillaan elokuva on nimittäin kouriintuntuvasti iholla.