Ilman rönsyjä

Joskus on hyvä palata perusasioiden äärelle, keskittyä olennaiseen. Näin tekee myös Spotlight, joka edustaa vanhan koulukunnan tarinankerrontaa. Se ei kikkaile kuvauksella, leiki aikatasoilla, rakenna hienostuneita juonikoukkuja tai koukuta erityisen dynaamisella ilmaisulla. Varma ohjaus ja taloudellisen taitava näyttelijäntyö riittää. Katolisen kirkon systemaattisesti peittelemän pedofiiliskandaalin paljastaneen toimittajatiimin työtä ei liioin kuorruteta glamourilla, vaan vyyhtiä puretaan arkisissa toimituspalavereissä, pölyisissä arkistoissa ja avotoimistossa ahkerasti excelöiden.

Ohjaajana Tom McCarthy on enimmäkseen pienimuotoisten indiedraamojen mies (Station Agent, Win Win), joten harppauksesta Oscar-sarjaan voi vain onnitella. Spotlight sai ehdokkuudet mm. parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan, parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen sekä sivuosasuoritusten sarjoissa. Voi olla, että tiimi jää tällä kertaa nuolemaan näppejään, mutta katsomisen arvoinen elokuva ehdottomasti on, koskettavakin. Vaikka väärinkäytöksiä ja traagisia kohtaloita ei paisutella viulumusiikin kera, pala nousee lopulta kurkkuun kyynisemmälläkin.

Spotlight kuvaa kiinnostavasti paitsi jälleen kerran melkoisen sisäänpäinlämpiävyyden tyyssisijana näyttäytyvää Bostonia, myös katolisen kirkon ja paikallispolitiikan hyväveli-verkostoa. Uskonto näyttäytyy olennaisena osana köyhän työväenluokan arkipäivää ja toisaalta verkostoitumisväylänä kaupungin (miehisiin) valtarakenteisiin. Vaikenemisen kulttuuri ja ”maan tapa” herättää lopulta läheisempiäkin mielleyhtymiä Talvivaarasta Aarnio-juttuun.

Elokuvaa katsoessani mietin myös median murrosta ja sitä, kuinka Spotlight-toimittajatiimin kaltainen tutkiva journalismi joutuu vuosi vuodelta ahtaammalle. Spotlightissakin viitattuun tehostamiseen kaatunevat ensimmäisenä huolellinen tutkimustyö ja pitkälle viety kriittinen analyysi, jota pirstoutuvan tiedon maailmassa kaipaisi entistäkin enemmän. Elokuvan jälkeen tekisi melkein mieli vaatia pelastamaan uhananalaiset toimittajat.