Ilman rönsyjä

Spotlight

Joskus on hyvä palata perusasioiden äärelle, keskittyä olennaiseen. Näin tekee myös Spotlight, joka edustaa vanhan koulukunnan tarinankerrontaa. Se ei kikkaile kuvauksella, leiki aikatasoilla, rakenna hienostuneita juonikoukkuja tai koukuta erityisen dynaamisella ilmaisulla. Varma ohjaus ja taloudellisen taitava näyttelijäntyö riittää. Katolisen kirkon systemaattisesti peittelemän pedofiiliskandaalin paljastaneen toimittajatiimin työtä ei liioin kuorruteta glamourilla, vaan vyyhtiä puretaan arkisissa toimituspalavereissä, pölyisissä arkistoissa ja avotoimistossa ahkerasti excelöiden.

Ohjaajana Tom McCarthy on enimmäkseen pienimuotoisten indiedraamojen mies (Station Agent, Win Win), joten harppauksesta Oscar-sarjaan voi vain onnitella. Spotlight sai ehdokkuudet mm. parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan, parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen sekä sivuosasuoritusten sarjoissa. Voi olla, että tiimi jää tällä kertaa nuolemaan näppejään, mutta katsomisen arvoinen elokuva ehdottomasti on, koskettavakin. Vaikka väärinkäytöksiä ja traagisia kohtaloita ei paisutella viulumusiikin kera, pala nousee lopulta kurkkuun kyynisemmälläkin.

Spotlight kuvaa kiinnostavasti paitsi jälleen kerran melkoisen sisäänpäinlämpiävyyden tyyssisijana näyttäytyvää Bostonia, myös katolisen kirkon ja paikallispolitiikan hyväveli-verkostoa. Uskonto näyttäytyy olennaisena osana köyhän työväenluokan arkipäivää ja toisaalta verkostoitumisväylänä kaupungin (miehisiin) valtarakenteisiin. Vaikenemisen kulttuuri ja ”maan tapa” herättää lopulta läheisempiäkin mielleyhtymiä Talvivaarasta Aarnio-juttuun.

Elokuvaa katsoessani mietin myös median murrosta ja sitä, kuinka Spotlight-toimittajatiimin kaltainen tutkiva journalismi joutuu vuosi vuodelta ahtaammalle. Spotlightissakin viitattuun tehostamiseen kaatunevat ensimmäisenä huolellinen tutkimustyö ja pitkälle viety kriittinen analyysi, jota pirstoutuvan tiedon maailmassa kaipaisi entistäkin enemmän. Elokuvan jälkeen tekisi melkein mieli vaatia pelastamaan uhananalaiset toimittajat.

Kommentit (8)
  1. Eilen näin tämän ja oli tosi iso pettymys. Näin tasapaksua elokuvaa en muista ehkä koskaan nähneeni. Ei koskettanut, ei yllättänyt, ei rakentunut elokuvaksi. 

    Sinänsä ei ollut mitään vikaa, rullasi sujuvasti eteenpäin mutta kaikki terä(vyys) puuttui. Ja yleensä näyttelijät jotka loistavat olivat jotenkin rooliensa vankeina, kukaan ei kehittynyt eikä yhteenkään menty pintaa syvemmälle.

    1. No voi paska! Liikaa odotuksia, ehkä. Mä kyllä hieman yllätyksekseni tykkäsin, näin tasainen old school -tarinankerronta tuntui jotenkin virkistävältä.

  2. Tämä(kin) on katsottavien listalla. (En ymmärrä miten viime viikkoina on leffat jääneet jonnekin taustahumuun. Asia pitää korjata!)

    Tässä on kaikki mulle tärkeät palaset kohdallaan, näyttelijöistä tarinaan ja miljööseen. Lisäksi McCarthyn Station Agent on mulle rakas, tuli aikoinaan ihan puskista ja yllätti todella ihanasti. Ainoa mikä mua ärsyttää on leffan traileri, se kun on juuri sellainen jonka nähtyään tuntuu että on nähnyt koko elokuvan. Sietämätöntä. Ja aika usein se muuten tapahtuu juurikin näiden Oscar-kahmijoiden (tässä siis hyvällä tavalla) kohdalla.

    (ps. ylläolevaan, miksi elokuvateatterissa käyminen pitää perustella? Siis ei pahalla vaan mua aidosti kiinnostaa, itse kun en parempaa tapaa käyttää rahojaan juuri keksi. Jos nyt ei hyväntekeväisyyttä lasketa mukaan.)

    1. En käy hirveän usein elokuvissa, ja kun käyn, haluan katsoa jotain hauskaa ja miellyttävää. Draamaelokuvia, vaikka usein vaikuttavia ja oikeasti todella hyviä, on usein vaikea selittää itselleen hauskaksi elokuvaksi. En myöskään halua katsoa draamaelokuvia seurassa, ja koska käyn useimmiten elokuvissa mieheni tai kaverin kanssa, on draamaan päätyminen vielä haastavampaa. Tiedostan kyllä, että ongelma on lähinnä oman pään sisäinen. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *