Jälkifeministinen aika

Elle Isabelle Huppert

Paul Verhoevenin Ellestä on puhuttu ja kohuttu sitten Cannesin ensi-illan sekä Suomen ensiesityksen R&A-festivaaleilla. Jotkut ovat jopa ehtineet julistaa sen vuoden parhaaksi elokuvaksi. Selvä must-see siis, josta haluaisi kovasti vaikuttua. Samalla Elle lienee vuoden ongelmallisin ja tuskastuttavin katsomiskokemus. Sitä tuskaa on vaikea pukea sanoiksi, mutta yritetään.

Ensinnäkin elokuvan keskiössä on raiskaus, mikä toki oli jo ennakkoon tiedossa. Isabelle Huppertin näyttelemä Michèle on menestynyt uranainen, johon kohdistuva hyökkäys läväytetään silmille heti elokuvan alussa. Seksuaalisen väkivallan kuvaamiseen palataan myös myöhemmin. Ongelma yksi onkin heti tässä: aiheen käsittely vaatii mielestäni erityistä varovaisuutta, ja raiskauskuvaston toisintamiseen pitäisi aina olla erityisen painava syy. Elle, ja ehkä Verhoevenin koko tuotanto, pelaa kuitenkin omilla säännöillään jossain hyvän ja huonon maun tuolla puolen.

Graafisempaakin on nähty, mutta elokuvaa on silti epämiellyttävää katsoa. Penkissä kiemurtelevaa katsojaa epäilyttää kovasti mitä vielä on luvassa ja sekin arveluttaa, onko tämän kaiken näyttämiselle yhtään mitään perustetta. Loppuratkaisua spoilaamatta poistuin elokuvateatterista vähän tuohtuneena ja edelleen pöllämystyneenä siitä, mitä hemmettiä Verhoeven haluaa tällä kaikella sanoa. Vai haluaako oikeastaan yhtään mitään.

No, epämukavuudellakin on tietysti arvonsa ja alun kohtaus määrittää paitsi elokuvan brutaalin sävyn, myös päähenkilön kylmänviileän luonteen. Michèle ei nimittäin näytä olevan tapahtumasta moksiskaan, saati ilmoita poliisille. Epäluulo virallisia tahoja kohtaan tulee myöhemmin perusteltua, mutta ei siinä vielä kaikki: kissa-hiirileikkiin raiskaajan kanssa ryhtyvän Michèlen voi tulkita ihastuvan vainoojaansa ja lopulta jopa pyytävän lisää. Tässä tietenkin vähintään ongelmat kaksi ja kolme, ja Elle ylittää ärsytyskynnyksen tietoisesti. Pikkuhiljaa kupletin juoni alkaa hahmottua: älä yritä etsiä realismia, älä yritä yritä samastua.

Onneksi koko pakettia kannattelee suvereeni Isabelle Huppert, joka suorastaan antaa elokuvan olemassaololle oikeutuksen. Elleä ei (ihmekös tuo) saatu toteutettua Yhdysvalloissa, ja onneksi niin. Roolin selvästi omakseen ottanut Huppert pohtii HS:n haastattelussa elokuvan olevan jälkifeministinen. ”[Michèle] ei ole uhri. Hän haluaa toimia omin päin. Hän ei myöskään sovi aika miehiseen kaavakuvaan seikkailijasta. Voisi kai sanoa, että hän on ihan toiselta tasolta”, Huppert toteaa. Ja totta kai se on: Michèle on hahmona harvinaisen määrittelemätön ja siksi huikea.

Elokuvana Elle on yhtä ameebamainen. Onko se sysimusta komedia, trilleri, ironinen parodia vai kenties kiero kommentti yhteiskunnan ja Michèlen firman edustaman pelialan raiskauskulttuurista – kuka tietää. Jos Basic Instict oli Verhoevenin versio hitchockilaisesta trilleristä, ehkä Elle on ohjaajan yritys lähestyä eurooppalaista taide-elokuvaa ja kylmäävän hanekemaista tunnelmaa. Mutta onko elokuva hyvä, se onkin vaikeampi kysymys. Suosittelen pohtimaan kahdesti, ihan varauksetta tätä ei voi suositella.

Kommentit (2)
  1. Miten kiinnostava teksti, kiitos! Mä en ole vielä päättänyt katsonko vaiko en. Kalle Kinnunen kehui kovasti ja olin jo menossa mutta tulinkin toisiin ajatuksiin. Mietin vielä hetken.

    1. Niinpä, Kalle kehui kovasti ja moni muukin. No, mieti silti. En voi sanoa varsinaisesti nauttineeni, täytyy myöntää.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *