Kesän viilein

Kevät tuntuu taas juosseen nopeammin kuin jäätelö pitkin sormia hellepäivänä. Kaupunkitapahtumien ja muun aurinkofiilistelyn tuoksinassa joutuu välillä tinkimään valkokangasajasta, mutta ei mitään mutinoita – kesälläkin on voi ja saa fiilistellä leffateatterin hämärässä. Elokuva-arkiston mainion kevätohjelmiston huiput Jane Campion ja Philip Seymour Hoffman -sarjat huomasin harmikseni missanneeni kokonaan, mutta ei hätää: vielä ehtii ainakin Jim Jarmuschin kimppuun. Ja oikeastaan omintakeisen irtonaiseen tarinankerrontaan mieltynyt Jarmusch, jos joku, sopii spontaanin joutilaisiin suvitunnelmiin.

Jarmuschin leffoissa ollaan usein tien päällä, matkalla jonnekin. Juodaan kahvia, poltellaan tupakkaa ja törmäillään outoihin sattumuksiin. Näennäisesti ei usein tapahdu paljonkaan, ja silti vaikka mitä. Musiikki on olennaista, samaten genrestä riippumaton eleetön, mutta vaivattoman maanläheinen viileys. Sitä ilmentävät täydellisesti myös näyttelijävalinnat Johnny Deppistä Tom Waitsiin ja Bill Murraysta Tilda Swintoniin. Elokuvan lisäksi kirjallisuutta ja taidehistoriaakin opiskelleen Jarmuschin inspiraationlähteet populäärikulttuurista runouteen tihkuvat läpi, ja elokuvat tuntuvat yhtä aikaa vähän hipstereiltä ja sopivasti ajattomilta.

Jarmuschin leffoissa viehättää myös amerikkalaisen indieen sekoittuvat eurooppalaisen elokuvan sävyt. Suomi-kytköskin löytyy, nimittäin Helsingissäkin piipahtavasta Night on Earth -episodielokuvasta. Voisikohan harkitun viipyilevään dialogiin ja melankoliseen ankeuden estetiikkaan mieltyneen Jimin ylevöittää peräti jonkinlaiseksi jenkkien Aki Kaurismäeksi? Matti Pellonpää ainakin yhdistää.

Jim Jarmuschin elokuvia Helsingin Orionissa 10.6.–16.8.