Kevyttä ja painavaa

Lady Bird

Myönnetään: Frances Ha’ta ynnä muita täydellisen epätäydellisiä hahmoja näyttelyt ja kirjoittanut Greta Gerwig on minusta kaikinpuolin ihana. Viimeistään nyt on pakko väittää, että hän on lisäksi aivan mainio sukupolvensa ja kenties myös sukupuolensa ääni.

Gerwigin debyyttiohjaus on katkeransuloinen ja samastuttava kasvukertomus suorasukaisesta Lady Birdistä, joka ei halua sulautua joukkoon, muttei oikein vielä tiedä missä voisi loistaakaan. Ristimänimi Christine ainakin on ihan liian tavallinen, ja vanhempien odotukset tyttärensä tulevasta urakiidosta muutenkin melko alhaiset. Päällimmäisenä elokuvassa kulkee äidin ja tyttären rakastavan riitaisa suhde, jota Gergiw kuvaa kammottavan hauskasti. Samalla pitäisi valmistua high schoolista, hankkia sosiaalista pääomaa, päästä eroon neitsyydestä ja keksiä tapa paeta pikkukaupungista jonnekin, jossa on kulttuuria.

Sunnuntaina jaetuissa Oscareissa Gergwig sai kyseenalaisen kunnian liittyä 90-vuoden aikana ehdokkaina olleiden naisohjaajien erittäin harvalukuiseen joukkoon. Palkintoja Lady Birdille ei sadellut, mutta vastineeksi metoo-kampanjaan esitetyllä videoinsertillä Gergiw pääsi lisäksi peräänkuuluttamaan monenlaisten (eli muiden kuin valkoisten miehien) äänien tärkeyttä. ”Go make your movie, we need your movie, I need your movie”, Gerwig sanoi. Amen.

Lady Bird on nautittavan kepeä hyvän mielen elokuva, mutta samalla se panee omalta osaltaan miettimään taiteen kaanonia ja sitä, kenen tarinoilla on painoarvoa. Kiva elokuva, vaikka onhan näitä nähty, totesi seuralainen, mutta tuskin sittenkään liiaksi asti. Keski-ikäisten miesnerojen elämäntuska näyttäytyy edelleen automaattisesti vakavastiotettavammalta aiheelta kuin vaikkapa teinityttöjen vastaava. Ainakin niitä, jos mitä, on romaanihyllyillä, elokuvissa, teattereiden näyttämöillä ja palkintogaalojen ehdokkaina totisesti nähty.

 

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen Ajattelin tänään
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.