Kuolema pukee häntä

Kaunis nainen, komea mies, unelmahäät, kaunis koti lähiössä. Siinäpä ne, keskiluokkaisen painajaisen ainekset David Fincherin Gone Girlissä. Pian Ben Affleckin Nick onkin jo itseään menestyneemmän puolisonsa henkisesti kastroima mies ja Rosamund Piken Amy kriittiseksi tarkkailijaksi itsensä etäännyttävä vaimo. Sitten leikitään kotia – tai kenties jotain paljon pelottavampaa.

En ole lukenut Gillian Flynnin bestselleriä, mutta ehkä pitäisi. Tuore elokuvaversio on nimittäin ihan pätevä ja ovelilla twisteillä varustettu psykologinen trilleri, jonka pinnan alla kytevät ikiaikaiset kiistakapulat miehistä ja naisista, sukupuolirooleista, vallankäytöstä, yhteiskunnasta ja yksilöstä, avioliiton instituutiosta, vapauden illuusiosta ja niin edelleen. Jotakin psykologisesta puolesta kuitenkin tuntuu jäävän uupumaan, ja vaikka kirpeältä maistuu, Fincher ja käsikirjoituksesta itse vastannut Flynn eivät aivan saa puristettua aineksista riittävän tymäkkää mehua.

Siinä missä epäluotettavalla kertojalla leikittelevä tarina viekoittelee aluksi monitahoisuudellaan, lopuksi luisutaan taas yksinkertaistetuilta tuntuviin asetelmiin uhrin ja pahiksen rooleineen. Sen sijaan Gone Girl onnistuu karmaisevan hyvin median mädännäisyyden kuvauksena ja ihmisten sensaationnälän läpileikkauksena. Amyn katoamisen katalysoima mediapeli on populistisessa asenteellisuudessaan kuvottava ja ikävä kyllä täysin uskottava. Suomessa ollaan onneksi vielä pari askelta jäljessä, mutta onhan meilläkin oma Ulvilan murhamysteerimme.

Elokuvaa on vaikea purkaa palasiksi paljastamatta liikaa, mutta jos uskallat, kannattaa tsekkata myös kolumni Gone Girlin naiskuvasta täältä tai esimerkiksi tämä Fincherin tuotosta kivasti Hitchcokiin ja Kubrickiin peilaava arvio.